Uudet tuulet

Nyt on kulunut vajaa 2kk kun mies lähti linnaan ja jätti mut pärjäämään yksin tuon pienen Perkeleen kanssa. Voin kertoa, ettei ole ollut mikään kovin helppo rasti tämä. Alussa varsinkin oli pojalla raivokkaita itkukohtauksia, enkä tiennyt/tiedä mistä johtuivat. Neuvolassa epäilivät, että on väsynyt muttei osaa käydä nukkumaan. Se kuulosti varsin osuvalta selitykseltä.

Kauppareissut mua ärsyttää edelleen. Kun sieltä ei saa ostettua kaikkea tarpeellista kerralla, koska en saa kannettua kun yhden kauppakassin kerrallaan, koska toisella kädellä täytyy kannatella n.8kg ipanaa. Alkaa reisi- ja pohjelihakset olla kohta terästä, kun pari kertaa päivässä kulkee raput kolmanteen kerrokseen pienten kantamusten kera!

Joulukuun alussa saatiin perhetyöntekijä. En vaan jaksanut olla vuorokauden ympäri yksin pojan kanssa. Pieni mutta samalla niin suuri apu, että joku vie pojun vaunuilemaan kerran viikossa puoleksitoista tai kahdeksi tunniksi. Vielä en kuitenkaan ole päässyt rentoutumaan, vaan olen sillä välillä siivonnut ja pessyt pyykkiä.

Vaikka on ollut rankkaa, niin kyllä mä nautin tuon lapsen seurasta aivan suunnattomasti! On niin hellyyttävää kun pikkunen hymyilee tai naureskelee. Ja aamutkin lähtee paremmin käyntiin kun herää siihen, että poju höpöttelee omiaan :)

Joulun jälkeen saadaan paras lahja: meillä on perhetapaaminen Helsingin vankilassa. Koska kummallakin on sinne pidempi matka, niin saatiin tapaaminen pidennettynä. Tiedossa siis 6 tuntia ihan vaan kolmestaan <3 Ahdistaa aika paljon, koska olen varma, ettei poika muista enää isäänsä. 5kk tenavilla ei vielä taida kovin pitkä muisti olla.. :(

Toivon myös, että ipana suostuisi nukkumaan pt:n aikana hyvät unet, sillä isi ja äiti haluaa pitää toisiaan hyvänä ;)

´Mamma rantakuntoon´projekti voi kohtuullisen hyvin. Painoa on lähtenyt 5kg. Itsehän sitä ei huomaa, että mistä kohti semmonen määrä muka on lähtenyt, mutta katsotaan huomaako mies. Ostin pt:ta varten uudet alusvaatteetkin. Täytyy panostaa ;)

Mamma rantakuntoon

Tässä vuosien (vuosikymmenen) kuluessa on päässyt kertymään ylimääräisiä kiloja ympäri kehoani aivan liikaa. Sille ei ole mitään yksittäistä syytä, vaan se johtuu  lapsuudenkodissa opituista ruokatottumuksista, laiskuudesta(=liikunnan puute) sekä geeneistä. En ole käynyt kilpirauhaskokeissa vaikka sinne raskausaikana patistettiinkin, mutta voisihan sekin olla yksi syy, jos tässä niitä lisää tarvitsisi haalia.

Pahimmillani painoin 107kg. Siitä on arviolta 3-4 vuotta. Tullessani raskaaksi viime vuoden lokakuussa, painoin n. 86kg. Painonpudotuksen kannalta raskaudessa oli paljon mietittävää. Kuinka paljon kiloja tulisi lisää ja kuinka saisin ne pois?

Alkuraskaudesta paino jopa laski, vaikka en kärsinytkään pahoinvoinnista. Söin myös normaalisti tai toisinaan normaalia enemmän tai useammin. Muistan oikein hyvin sen, kun oli "kokoajan nälkä." Välillä meni paljon herkkuja, mutta yksi raskaushimoni oli hedelmät sekä kanasalaatti.
Asetin itselleni tavoitteen, että paino pysyy kaksinumeroisena. Kyllä se pysyi, mutta vain juuri ja juuri.

Synnytyksen(=sektio) jälkeen painonpudotus ei todellakaan ollut ensimmäisenä mielessä. Oli siinä ja siinä, että pääsin liikkumaan välillä sänky-sohva-wc, ja silti sattui niin perkeleesti. En myöskään muista, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota ruokavalioon. Alussa nautin pääasiassa nestemäistä ruokaa(kuten jo sairaalassa) koska epiduraalipumpun fentanyyli oli pannut elimistöni sekaisin.
Keskityin vauvan hoitoon ja imetykseen ja ilmeisesti se riitti. Raskauskilot lähtivät noin kuukaudessa. Nyt kun synnytyksestä on vajaa 4kk, painan noin 90kg.

Minulla on ollut mielessä jo pidemmän aikaa, että otan painonpudotuksen työnalle, kunhan mies lähtee istumaan pitkää tuomiota, Sen piti tapahtua tammikuussa, mutta se tapahtuikin jo nyt. Miksikö vasta sitten kun mies lähtee linnaan? Siksi, että minun on helpompi ylläpitää tiukempaa ruokavaliota. Mies on älytön herkkuperse(monella tapaa ;) ja on jatkuvasti ostamassa makkaraperunoita ja juustonaksuja. Siltikin vatsa(ja se perse) on ah, niin timmi.

Nyt on mies kiven sisässä ja ilmeisesti ei aivan heti pääse pois, emmekä pääse edes tapaamaan tämän vuoden puolella. Niinpä nyt on oikea hetki aloittaa tämä projekti. Minulla on kaikki käytännön tiedot hallussa, kuinka tämä homma toimii. Ongelma on aina ollut huono itsekuri. Sopii toivoa, että se nyt olisi parempi.

Metodejahan on lukemattomia. Omakseni otin 5:2 dieetin, jossa ideana on pitää 2 paastopäivää viikossa, joina nautitaan vain 500kcal, muina päivinä syödään normaalisti. Normaalisti, ei tässä tapauksessa todellakaan tarkoita niitä hiivatin makkaraperunoita sun muita mihin on totuttu. Pääpainona on proteiini- ja kuitupitoinen  terveellinen ruoka.

Tänään oli siis ensimmäinen paastopäivä ja päivän aikana on nautittu:
- 3 kuppia kahvia kevytmaidolla
- mustikkarahka
- maustamatonta kanaa ja tomaattia
- 4 näkkileipää
Lisäksi tietenkin vettä

Ja kyllä, mulla on nälkä!

Miksi sitten pudottaa painoaan? Haluan olla paremmannäköinen itseni ja perheeni takia. Haluan olla haluttavampi mieheni silmissä. Haluan pysyä terveenä, käyttää kauniita vaatteita ja näyttää niissä hyvältä, ja ilmanmuuta näyttää hyvältä myös alasti. Haluan jaksaa leikkiä ja riehua pienen poikani kanssa ja haluan opettaa hänelle terveen suhteen ruokaan.

Mikään luuviulu en halua olla. Sellaisten ihannointi on kyllä äärimmäisen helppoa, koska media tuputtaa sitä naiskuvaa meille kokoajan ja joka paikassa. Haluan, että minulla on jäljellä tissit myös painonpudotuksen jälkeenkin. Mihinkään tiettyyn painoon en pyri, vaan hiljennän tahtia kun peilikuva miellyttää ja haluan taas olla omassa kehossani. On kuitenkin selvää, että vähintään 20kg pitää heittää helvettiin.

Pysykää kuulolla

Viikkoni yh-äitinä

Tänään tulee kuluneeksi 3,5 kuukautta hurmaavan poikamme syntymästä. Tänään tulee myöskin kuluneeksi viikko siitä, kun tuon hurmaavan pienen pojan isä hölmöili itsensä putkan kautta linnaan. Tämä viikko on ollut ensimmäinen, kun olen ollut täysin yksin pojan kanssa ja näin ollen tietenkin yksin vastuussa aivan kaikesta.
On muuten ollut aika perseestä.

Ruokailut, vaipanvaihdot ja yöherätykset nyt sujuu kuten ennenkin, minähän ne hyvin pitkälti olen aina hoitanut. Nyt on vaan tilanne se, että kun sattuisi tarvitsemaan pienintäkin apua, vaikka viihdyttämään kiukkuista poikaa, että pääset itse rauhassa vessaan, niin eihän se onnistu. Tai haluat kipaista kaupasta yhden maitopurkin että saat maitoa aamukahviin, niin sepä vaatiikin sen, että ensin puet itsesi, sen jälkeen vauvan ja sitten "kipaiset" sinne markettiin.

Olisin tarvinnut miehistä apua jo ensimmäisinä aamuina, kun sulake paloi ja kahvinkeitin hajosi. Sulakeasia on jo järjestyksessä, osasin hankkia uusia kaupasta, mutta kahvinkeitin on edelleen paskana ja meillä juodaan nyt pannukahvia. Ei sekään pahaa ole, valmistus vaan kestää kauemmin.

Aamukahvin rauhassa juominen on jotain, mistä muistelen vain etäisesti kuulleeni. Eipä tyrkätä poikaa isille siksi aikaa, että äiti saa rauhassa keittää kahvit ja vieläpä juodakin ne, ei. Aamut menee niin, että viimeistään klo 7.30 nuori herra kyllästyy nukkumiseen/makoiluun. Sitterissäkin on ihan tyhmää, mutta äidin syli kelpaa mainiosti. Siispä äiti keittää kahvit kun ipana roikkuu sylissä. Juomisoperaation ajan tenava ehkä viihtyy viltillä tai sitterissä, jos äiti heiluttelee leluja nenän edessä tai nostelee 36 kertaa maitopulloa, jota on niin hauska tiputella.

Sunnuntaina olisi ollut taas miehelle käyttöä, kun kauppareissun loppumetreillä pojan vaunuista lensi joku hyvin pieni osanen hemmettiin. Kai se tuossa pihatiellä vieläkin olisi, jos kehtaisin mennä sinne konttailemaan. Ai, mutta enhän minä voi, pitäisi raahata tenava mukana.

Roskien vienti täytyy ajoittaa siihen kun poika nukkuu, tai kun ollaan menossa kauppaan tms. Myöskin pyykinpesusta on tehty haasteellista, sillä käytämme talon yhteistä konetta. Ja että elämä olisi hauskempaa, me asumme hissittömän talon kolmannessa kerroksessa.

Kissoja ei voi pitää parvekkeella, sillä mies ei ehtinyt asentaa verkkoja ja nuo karvapallot hyppäävät taatusti. Viimeistään kun parvekkeen kaiteelle ilmaantuu joku tintti vittuilemaan. Myöskin ihanat lyhtyni ovat vielä muovipussissa, sillä parvekkeen katossa ei ole koukkuja.

Pojan kylvetyskään ei ole ihan sellaista kun kuvittelin. Se on meillä ollut isin homma, minä olen vain kylvyn päätteeksi ojentanut pyyhkeen ja pukenut pojan. Mutta kuka ojensi minulle pyyhkeen? Niinpä niin.

Kaikesta huolimatta vedän pisteet kotiin tästä viikosta, sillä poika on kylläinen, vaippa on pääsääntöinen kuiva, yllä on kuivat ja puhtaat vaatteet ja olemme kumpikin hengissä.

Blogihaaste: eniten vituttaa kaikki

Tässä taannoin Mallamoija esitti enemmän tai vähemmän tosissaan haasteen listata yhdeltä päivältä kaikki vitutuksen aiheet. Tänään on se päivä, jolloin otan mielelläni haasteen vastaan.

1. Kahvinkeitin hajosi. Se lähti aamulla päälle, meni puolisen minuuttia, kuului pamaus ja sen jälkeen olikin selvää että tässä mökissä juodaan pannukahvia.

2. Mies lähti pe-la yönä vitutuksissaan veljensä luo 360km päähän eikä ole sen jälkeen soitellut.

3. Mies ei ole soitellut, koska on putkassa.

4. Ystävällinen poliisitäti soitti minulle, koska mies ei itse saa. Kultarakasmussukka viettää seuraavat 39 päivää linnassa, koska oli haku päällä kun  jäi poliisin haaviin.

5. Pienempi rakkaus nukkui viime yön normaalia levottomammin, heräili jatkuvaan ja tiputteli tuttiaan vieläkin useammin.

6. Poika on kitissyt koko päivän. Ei kelpaa maito, ei kelpaa sitteri, ei kelpaa uni.

7. Pojan perse helottaa punaisena kun keitetty rapu. Syynä lienee kiinteiden aloitus, jonka takia olemme jättäneet parina päivänä soseet väliin.

8. Kissat pitävät yöllä konserttia makuuhuoneessa/makuuhuoneen ulkopuolella, koska heillä on TAAS nälkä. Niinpä joudun joko ruokkimaan perkeleitä pitkin yötä tai kuuntelemaan huutoa.

9. Olen aivan saatanat väsynyt, koska kissat ja poika pitivät minut hereillä koko yön.

10. Vuokrarahat on miehen tilillä ja pankkitunnukset hänellä mukana.

11. Pojan turvakaukalo on autossa, ja minulla ei ole aavistustakaan missä meidän auto on, tai millon se taas seisoo omassa pihassa!

12. Isänpäivä menee vituiksi, kun isä on linnassa.

13. Ei päästä katsomaan isää, kun ollaan täällä korvessa.

Tämä lista olis varmaan kannattanut kirjoittaa illemmalla, sillä lisää kohtia tulee varmasti vielä. Mutta mahdollisesti päivittelen sitten.

Muuttohelvetti

Keskiviikko aamu klo 8.25 ja kirjoitan tätä postausta lattialla. Olen itseasiassa kuluneen viikon aikana tehnyt lattialla muutakin kun vain istunut. Olen tehnyt kaiken: istunut, syönyt, vaihtanut pojalle vaipat, nukkunut.. Syy tähän löytyy parin viikon takaa.

Olemme jo pidemmän aikaa puhuneet muutosta, mutta muutama viikko sitten sain tarpeekseni ja päätin, että se muutto tapahtuu aivan helvetin pian! Minä en enää katsele tämän kylän silikonihuoria enkä sitä, kuinka ne huohottavat mieheni korvaan milloin mitäkin.Saimme sovittua kaksi asuntonäyttöä nopealla aikataululla Päijät-Hämeeseen, joten kamat kasaan ja menoksi.

Ensimmäinen asunto oli niin upea kt-kolmio, että päätimme olla katsomatta toista vaihtoehtoa. Menimme käymään mieheni enon luona Keravalla ja siellä ollessa A soitti asuntoa esitelleelle miehelle, joka kertoi löytäneensä asuntoon toisen vuokralaisen. Paskapuhetta, homma tyssäsi meidän vituillaan oleviin luottotietoihin, mutta olihan se kohteliasta valehdella.
Lähdimme ajelemaan kotia kohti mutta matkalla mies yllätti ja päätti, että menemme sittenkin katsomaan toista asuntoa vielä samana iltana. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä kun saavuimme asunnolle. "Näyttö" on sinällään jännä sana kuvaamaan sitä tilannetta, koska asunnossa ei ollut sähköä ja talonmiehen piti esitellä sitä puhelimen valossa. Koska meillä oli vaihtoehdot aivan helvetin vähissä, otimme asunnon. Ja siitäpä alkaakin se helvetillinen osuus..

Saman viikon loppupuolella aloimme viedä asuntoon tavaroitamme, vaikka asunnon avaimet lepäilivät vuokraisännän taskussa. Isännän, jota emme olleet edes nähneet. Ensimmäisen muuttokuorman jälkeen ajattelin, että mikäs siinä, joutaahan täältä viedäkin tavaraa, jäähän tänne ne oleelliset. Muttamutta.. ensimmäisen muuttokuorman jälkeen tuli vielä toinen, kolmas ja neljäs, neljän päivän sisään. Toisessa kuormassa lähti sänky, kolmannessa sohva ja neljännessä toinen sohva ja patjat. Eikä edelleenkään tietoa vuokrasopimuksesta, saati avaimista.

Olemme viikon verran asuneet toisessa makuuhuoneessa ja kalustus on seuraava: tv, tietokone, sitteri, pinnasängyn patja, kaksi peittoa ja kaksi tyynyä. Vaatekertoja meille aikuisille on yksi, pojalle sentään kassillinen. Minulla on vitutus huipussaan. Voitte, tai ette edes voi, kuvitella kuinka uskomattoman vittumaista on nukkua, kun selkään koskee, lonkkiin koskee ja joka perkeleen paikkaan koskee. Jos ei yöllä, niin viimeistään silloin kun yrität nousta ylös! Lattialta ei ponkaista ylös aropupun lailla, kun poika kirkuu evästä nykyisin pari kolme kertaa yössä, tai kun tulee kriisi tippuneesta tutista. Samaan aikaan mies kuorsaa vieressä ja herättyään naureskelee, että kyllä meillä on hyvä elämä! Minulla puolestaan katkeilee päästä verisuonia.

Viimeisinpänä mies on alkanut pakata kuiva-ainekaapin sisältöä. Meillä ei enää syödä edes makaroonia tai kaurapuuroa. En voi tehdä edes kiisseliä, sillä perunajauhot on pakattu. Kaapissa on: mausteet, kahvi ja purkkapussi.

Avaimia tai lopullista hermoromahdusta odotellessa...

Reissun päällä

Tästä on nyt parisen viikkoa kun meille vihdoinkin hankittiin auto. Valitettavasti siitä ei päässyt heti nauttimaan, sillä katsastussetä päätti hylätä sen ensimmäiset kaksi kertaa. Minua vitutti huomattavasti enemmän kuin miestä, siellä katsastusyrityksiin rahat lähtivät minun tililtä ja toinen katsastusyritys oli periaatteella ´kokeillaan kepillä jäätä.´
Mies on onneksi ajoneuvoasentaja ja homma on hallussa edelleen, joten hän teki jarruremontin ja mitäpälieneekään, itse. Auto sai liikennekelpoisuuden kuluvalla viikolla ja sen kunniaksi lähdettiin pienelle reissulle ensimmäistä kertaa koko perheen voimin.

Torstaina aamupäivällä mies ehdotti, että lähdetäänkö sukuloimaan P-Karjalaan, kun on niin tylsää. Mikäpäs siinä, lähdetään vain. Vietimme ensimmäisen yön minun äitini ja sisarusten luona. Pikkuherra nukkui kuin unelma, jopa 8 tuntia putkeen!! (tätä on tapahtunut kotona max. 3 kertaa)
Minusta oli ihana katsoa, miten innoissaan äitini ja siskoni hoitivat poikaa ja touhusivat tämän kanssa. Harmi, ettemme voineet tällä kertaa olla pidempään.

Perjantaiaamuna suuntasimme maaseudun rauhaan. Kävimme minun mummoni luona, joka näki pojan nyt toisen kerran. Sieltä jatkoimme enoni ja tämän vaimon luo. Heidän luonaan kävin viimeksi noin 10 vuotta sitten! Autottomana ei ole kovin helppoa liikkua maasedulle..
80km eteenpäin sijaitsi veljeni ja tämän perheen koti. Olen nähnyt heitä viimeksi kesällä 2012, ennenkun muutin Savoon. Veljelläni on kaksi alle 5vuotiasta lasta, jotka siis tietenkin ovat meidän pojan serkkuja <3 Molemmat lapset olivat kasvaneet aivan valtavasti! Pian 2v. tyttö oli hyvin kiinnostunut vauvasta, mutta eilen 4 vuotta täyttänyttä isoveljeä kiinnosti enemmän tädin tuomat herkut :)

Piipahdimme vielä toisen mummoni luona, ennenkun menimme yöpaikkaamme. Vietimme toisen yömme mieheni äidin luona. Anopin seurana asuu mieheni 3 nuorinta sisarusta, kaksi kissaa, sekä koira. Olen tavannut anopin muutaman kerran ennen tätä, mutta nyt kävin ensimmäisen kerran hänen kotonaan. Talo oli samantyylinen kuin omalla äidillänikin, vanha rintamamiestalo. Pidän niiden tunnelmasta hyvin paljon, anoppilassakin oli ihanaa juoda aamulla pannukahvit ennen kotiin lähtöä.

Kirjoitukseni jää nyt hieman vajaaksi, sillä sitterissä huutaa pieni palohälytin!

Vertailua läpi elämän

Se alkaa jo raskausaikana: kuka lihoo vähiten, kuka oksentaa eniten, kenen vauva aloittaa potkiutumisen ensimmäisenä jne. Sitten vertaillaan synnytystä: lääkkeiden määrää, synnytyksen kestoa ja paheksutaan niitä, jotka saavat lapsensa sektiolla. Varsinkin jos kyseessä on pelkosektio. Kyllähän nyt oman kultamurun teosta aiheutunut kipu pitää sietää, hyhhyh!

Kun sitten on saatu lapsukainen maailmaan, alkaa vielä kiihkeämpi vertailu. (Parhaimmat pisteet saa se mamma, joka pääsee nopeiten bikinikuntoon.) Missä tahdissa oma vauva kehittyy verrattuna muihin.  Pituudesta ja painosta viis, kunhan oma pentu oppii kääntymään, ryömimään konttaamaan, kävelemään ja puhumaan ennen muita.
Vauvan/lapsen vaatteiden ja tavaroiden osalta ei myöskään säästytä vertailulta. Mitä kalliimmat vaunut, turvakaukalo ja vaatteet, sen parempi. Niitä pitää myös muistaa mainostaa muille äideille. Lapsettomat kun eivät välttämättä ymmärrä hienojen merkkien perään.

Henkilökohtaisesti voin todeta, että meille hankittiin vaunut ja turvakaukalo käytettyinä. Vaunujen osalta esitin ennakkoon toiveen, että niissä olisi isot ja leveät pyörät ja niissähän on. Merkki on suht hyvä, mutta vaunut joitakin vuosia vanhempaa mallia. Turvakaukalo saatiin ilmaiseksi tuttavapariskunnalta. Sekään ei ole kovin uusi eikä hieno. Tähän mennessä kaukaloa on käytetty kahdesti: kun kotiuduttiin sairaalasta ja 3 viikkoa myöhemmin kun kävimme äitini luona. Eli hieno kaukalo olisi ollut turha ostos.

Meidän pojan vaatteista osa on ostettu uutena ja osa käytettyinä. Olemme myös saaneet jonkin verran vaatteita mummoilta ja muilta sukulaisilta. Minulle on henk.koht aivan sama, lukeeko bodyn lapussa H&M vai Me&I. Kalliimmat merkit voivat olla kestävämpiä, mutta eipä nuo henkkamaukat ole vielä kahdessa kuukaudessa käsiin hajonneet. Ja toisaalta, vauvanvaatteet jää niin nopeasti pieneksi, että olisi taas turhaa ostaa hienoja ja kalliita vaatteita uutena.

Mutta jatketaanpa vertailua. Se ei suinkaan lopu siihen kun oma kultamurunen on oppinut kävelemään ja puhumaan, ei. Tähän saakka vertailua ovat suorittaneet vanhemmat ja neuvolan työntekijät. Koulussa lapsi alkaa tehdä sitä itse. Edelleen vertaillaan vaatteita, kokeiden ja todistusten numeroita, kännyköitä ja polkupyöriä.

Ja kuten kaikki tietävät, sama helvetti jatkuu aikuisena. Kenellä on suurin palkka, kallein auto ja isoin asunto. Kännikokemuksilla täytyy leveillä myös. Mitä enemmän saa rahaa palamaan illassa, sen parempi. Jos menee muisti, siitä saa plussaa. Paljon plussaa saa, jos päätyy putkaan.

It´s a boy!

Nyt kun aikaa ja motivaatiota kirjoittamiseen löytyy kahden kuukauden tauon jälkeen, niin antaa palaa ;)
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.

Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.

Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!

Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.

Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!

Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!

Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3

Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33,  painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.

Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.

Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.

Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.

Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.

Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.

Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!

Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3

Tunnelmat ennen sektiota

Tässä nyt on oltu tasan 39viikkoa raskaana, joista 25-30 vonguttu sektiota ja panikoitu/raivottu/itketty, että saadaanko sitä ja siinä sivussa riidelty miehen kanssa samasta aiheesta. Ylihuomenna on sitten vihdoinkin käsillä se päivä, kun pikkukaveri revitään kohdun lämmöstä tähän kylmään ja julmaan maailmaan. 

Vaikka lapsi on äärimmäisen toivottu ja itsepäisyyttäni sain sen sektion, paniikki vaan yltyy mitä lähemmäksi SE päivä tulee. Ja miksei yltyisi? Se on takuulla tähän astisen elämäni suurin ja onnellisin päivä ja vaikuttaa koko loppuelämään. 

Ei se itse operaatio niinkään jännitä tai pelota, uskoisin saavani lääkärin, joka on tehnyt kyseisiä toimenpiteitä ennenkin. Mieltä vaivaa ylipäänsä se, että ei ole minkäänlaista kokemusta mistään vastaavasta. Enhän minä jessus sentään ole ollut sairaalassa yötä sen jälkeen kun itse synnyin! 

Voimakasta ahdistusta tuottaa myös operaatiosta toipuminen, pysyykö haavat varmasti kiinni, kuinka pian pääsen jalkeille ja säästynkö siltä pelätyltä keuhkoveritulpalta, ja entäs ne kivut sitten?! Vauvaan liittyvät huolet on sitten taas erikseen, onhan toveri varmasti terve, miten on maidontulon laita ja kelpaahan minun maito vauvalle, eihän vauvalle tyrkytetä tuttia tai korviketta sairaalassa?

Koska päästään kotiin ja miten selvitään 24/7 pienen nyytin kanssa? Miten yösyötöt, nostaako mies vauvan minun viereen vai syöttääkö hän pientä pullosta? Tai ensin pitäisi kysyä, herääkö mies yöllä jos tai kun vauva itkee nälkäänsä..

Yksi jännitysmomentti on myös sairaalassa olo miehen osalta. Minä tein selväksi, että yksinäni en siellä makoile! Jos ei saada perhehuonetta, niin sitten keksitään joku muu ratkaisu, jolla mies pysyy sairaalan seinien sisäpuolella saman ajan kuin minä ja vauvakin. Tästä voi tulla päänsärkyä niin minulle kuin hoitajillekin.. Perhehuoneen kohtalo selviää vasta huomenna, kun hoitaja soittaa verikokeen tulokset ja kertoo, mihin aikaan meitä odotetaan sairaalaan.

Karvalapsien osalta tilanne on vihdoinkin hallinnassa, pienoisen juupas-eipäs- leikin jälkeen. Tuleva mummo saapuu vierailulle huomenna ja pitää kodin pystyssä ja lapsukaiset kylläisinä paluuseemme saakka. Tästäkin projektista "meinasi" tulla älytön huuto ja raivo kun tuntui, ettei mikään onnistu mitenkään päin!

Eniten vituttaa kaikki

Huomenna tulee kuluneeksi viikko siitä, kun mieheni lähti leikkimään työmyyrää toiseen kaupunkiin. Tarkemmin sanottuna Suonenjoelle ja mansikkamaalle. Vitutushan alkoi oikeastaan jo siitä. Jättää nyt minut yksin näin lähellä synnytystä liitoskipuineni kaikkineni!!

Älkää huoliko, jatkoa seuraa. Alkuviikosta pellolle saapui hameväkeä Itäisestä naapurista ja mies soittaa illalla hymy korvissa, kuinka Olga oli jo kosinut häntä. Olin oikein, oikein iloinen.

Äsken tuli puhelu, jossa jo naureskeltiin, että oltiin oltu soutelemassa kahden Tatjanan kanssa ja oli tullut pusuja kummallekin poskelle. Jostain syystä minulla alkoi katkeilla verisuonet päässä aika vinhaan tahtiin.. On kuulemma tulossa Facebookiin kuvia. Can´t wait saatana!!!
Ei kuulemma kannata olla mustasukkainen koska "ei ne anna pillua kuitenkaan." Voisin väittää, että sattui HYVIN väärä sanavalinta. Tuosta kun saa sellaisen käsityksen, että yritystä kyllä on!!
Vielä jos tulee puhelua aiheesta niin kysyn, että onko edes maininnut että kotona on akka ja ihan perkeleen kiukkuinen. Veikkaisin, että ei ole..

Onhan se toki miehestä mahtavaa kun rekkalastillinen Itä-naapurin ilolintuja sirkuttelee ja lirkuttelee. Takuulla hivelee itsetuntoa. Mutta sitten olen minä.. Viimeisilläni raskaana, käytännössä kahlittu kotiin seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja ulkomuoto on lähempänä valasta kuin naista. Kuka minun itsetuntoa hivelee?!

Synnytystapa-arvio rv36

Tässä on sujuvasti vierähtänyt yli kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Ei vaan aivot toimi näin helteillä, vaikka aikaa kyllä olis enemmän kuin tarpeeksi! Sairausloma muuttui äitiyslomaksi kesäkuun loppupuolella, mutta eipä tuo mitenkään vaikuttanut mihinkään, loma kuin loma.

Viime viikon keskiviikkona oli odotettu ja pelättykin synnytystapa-arvio ja samalla viimeinen KYS-käynti ennen synnytystä. Oltiin sovittu, että mies lähtee sinne mukaan, lähinnä henkiseksi tueksi, kun mua ahdisti etten tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Meidän yllärinä tehty Tallinnan reissu veti budjetin kuitenkin miinuksen puolelle ja mun piti mennä sinne yksin.

Ensinnäkin, olin taivaissa siitä, että bussissa oli ilmastointi! (Hyvä tuuri ei kuitenkaan yltänyt enää kotimatkalle..) Polilla oli eri lääkäri kuin viimeksi, mikä ei valitettavasti parantanut tilannetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta molemmat näistä nuorehkoista naislääkäreistä oli hyvin tympeitä. En siis tullut toimeen tämänkään koppelon kanssa.

Jälleen kerran käytiin läpi ne syyt miksi olen pelkopolille tullut ja lääkäri selitti tutut jutut kivunlievityksestä ja synnytyksen kulusta ja plaa plaa. Seuraavaksi oli ohjelmassa ultraääni. Vauva oli raivotarjonnassa ja erehdyin kysymään, että mahtuuko se vielä kääntymään. (Kysyin lähinnä siksi, että osaisin paikallistaa vauvan liikkeitä, onko ne potkuja vai myllertääkö muuten vain.) Vastaus oli tyly, mahtuu mutta eipä sillä ole merkitystä. Tämä selvä... Painoarvio oli 2534g mikä on kuulemma ala- ja keskikäyrien välissä. Olisin halunnut kysyä, että kasvaako vauva vielä paljon, mutta enpä uskaltanut..

Sitten sisätutkimukseen.. Minulle on tehty sisätutkimus kolmesti tuo kerta mukaanlukien ja tämä viimeisin oli ehdottomasti epämukavin. Vittumaisin itseasiassa. Tuntui, että lääkäri oli kyynärpäitään myöteen sisälläni ja väkisin tunki ja tunki syvemmälle! Mieleni teki potkaista ja lujaa! Liitoskivut olivat siihen asti olleet kamalat, mutta tuon jälkeen triplasti kamalammat. En meinannut päästä kävellen pois sairaalasta!

Sektiopäivän päättäminen oli lystiä sekin. Siihen kun ei itsellä ei sanavaltaa ei sitten lainkaan. Kyseisiä toimenpiteitä tehdään kahtena päivänä viikossa ja lääkäri ilmoitti, että päivät ovat 19 ja 23.7. Laskettuaika on siis 24.7 ja voitte kuvitella miten kovasti teki mieli älähtää tuon 23pv kohdalla! Sanoin, että 19pv ja vastaus tiuskaistiin: ei siihen itse voi vaikuttaa! Eipä tietenkään..
"Kohteliaasti" lääkäri sitten tiedusteli, että miksi aiempi päivämäärä. Luettelin kaiken paniikkihäiriöstä ja liitoskivuista lähtien aina siihen ahdistukseen, että entä jos vauva lähteekin syntymään omia aikojaan, enkä esim. ehdikään sairaalaan.

Jännäähän tässä on se, että neuvolassa ja joka paikassa on painotettu sitä, että kun äiti voi hyvin niin vauva voi hyvin. No, ei tämän lääkärin mielestä. Minulla ja minun tunteilla, mielipiteillä ym. ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.

ONNEKSI sairaalassa oli vapaa leikkausaika 19.7 niin ei tarvitse viettää loppuraskautta tuhottoman suuren vitutuksen kanssa! Toivon vaan, että kumpikaan tapaamistani naislääkäreistä ei minua leikkaa tai tule edes lähelle leikkaussalia.

Ei mennä naimisiin, ei nyt, ei koskaan..

Avioliitto on aina ollu mulle tärkeä asia. Myös sen jälkeen, kun omat vanhempani erosivat lähes 20 vuoden naimisissa olon jälkeen. Avioliitto merkitsee minulle sitoutumista, rakkautta ja virallisuutta. Haluaisin olla rakastamani miehen kanssa virallisesti yhdessä ja että saman katon alla asuvilla olisi sama sukunimi. En tarvitse tuhansien eurojen sormusta, enkä isoa hääjuhlaa. Nopea visiitti maistraattiin riittäisi ja mieleinen sormuskin löytyi alle sadalla eurolla.

Asiassa on kuitenkin yksi este, eikä mitenkään pieni. Mieheni ei halua naimisiin. Ikinä. Hänen perustelunsa asialle ovat: siinä ole ole mitään järkeä ja olen niin päättänyt. Hieman olisin kyllä kaivannut syvällisempää selitystä..

Olemme keskustelleet/riidelleet asiasta kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran joulukuussa ja viimeisimmän(ja todennäköisesti viimeisen) kerran nyt toissailtana/yönä. Molemmat kerrat päätyivät minun raivoon/itkuun. Se, että mies torjui naimisiinmenon tuntui siltä kuin hän olisi torjunut minut kokonaan. Ja sehän ei tuntunut hyvältä. Minulle tuli sellainen olo, että hän haluaisi pysyä "vapaana" jos vaikka joku parempi sattuisi kohdalle. Onpahan helpompi hypätä jonkun vosun matkaan, kun ei sormus kiristä...

Vitutustani lisäsi se, että mies on elämänsä aikana kihlannut kaksi naista. Mikä minusta teki niin epänaitavan?

Takaisin siviiliin ja yöllisiä rakkaudentunnustuksia

Viime viikon torstaina päättyi kuuden viikon yksinäisyys, kun mies pääsi pois vankilasta. Sain häneltä aamulla seitsemän aikaan iloisen puhelun: ne päästi mut pois vankilasta! Viimeiseen asti jännitettiin, että tuleeko lisää sakkoja tms. mutta koska mieheni oli vartijoita kohtaan suht mulkku, eivät he takuulla halunneet pitkittää hänen siellä olo aikaansa. :D Luulen jopa, että korkkasivat pullon kuohuvaa kun pääsivät hänestä eroon.

Noniin, kotiin tultiin sitten kaljakaupan kautta mutta ei vielä  mitenkään humalassa. Olin koko kuusi viikkoa odottanut seksiä ja sainkin sitä kun mies ehti olla kotona alle kaksi tuntia. Loppuhuipennus kyllä jäi saavuttamatta. Syytän siitä hieman sitä, että odotukset olivat tosi korkealla noin pitkän ajan jälkeen.

Torstai päivä meni miehen höyrytessä ja soitellessa ympäriinsä. Tosin hän sammui jossain kolmen aikoihin, heräsi salkkareille ja syömään ja meni takaisin nukkumaan. Osa kaljoistakin jäi odottamaan seuraavaa päivää. Valitettavasti..

Perjantai käynnistyi kaljanjuonnilla ja sitä paskaa haettiin kaupasta lisää, vaikka teinkin selväksi, miten huono rahatilanne meillä on tähän aikaan kuusta. Ei paljoa haitannut. Olin onnellinen kun mies oli taas kotona, mutta samalla pettynyt että sama meininki jatkui kuin ennen linnaan lähtöäkin.

Alkuillasta yhteinen kaverimme tuli käymään ja mieheni sai päähänsä, että NYT lähdetään Kuopioon. Hänen on PAKKO saada tatuointi tänä iltana. Selvennyksenä sen verran, että Kuopiossa asuu ystäväni joka on tehnyt minulle 3 aivan loistavaa kuvaa <3
Kello oli jo tai vasta kuuden pintaan, joten soittoa Kuopioon, että mikä meininki? Olimme kuulemma tervetulleita, joten eikun menoksi.
Paitsi, että... pojat lähtivät ensin hoitamaan "asioita" ja minä en ollut tervetullut mukaan. Voi sitä vitutuksen määrää.. Heidän lähdettyä heittelin tyhjät kaljatölkit pitkin seiniä ja jäin yli tunniksi odottamaan kaksikkoa.

Automatka Kuopioon oli vittumainen. Olin uskomattoman kiukkuinen siitä, että minut oli jätetty yksin, siitä, että mies oli niin humalassa ja vielä polttanut pilveä. Kaiken kruunasi se, että ne aasit tupakoivat autossa, vaikka tein aivan saatanan selväksi sen, etten halua savustaa itseäni enkä vauvaa! Se ei mennyt perille vielä paluumatkaankaan mennessä. Ei edes(=varsinkaan) omalle miehelleni, vaikka olen nalkuttanut asiasta myös kotona.
Olin kiukkuinen ja minua itketti, mutta en missään nimessä aikonut antaa periksi kyynelille.

Perille päästyä oloni ei varsinaisesti helpottanut. Tosin oli ihanaa nähdä ystävää pitkästä aikaa ja päästä puhumaan mieltä painavista asioista. Mies sen sijaan aiheutti lisää vitutusta ja myötähäpeää jankuttamalla samoja asioita kymmeneen kertaan. Niin raivostuttavaa!!

Olimme kotona puolen yön aikaan ja marssin kiukkuisena suoraan sänkyyn, josko aamulla olisi parempi olo. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mies liimautui minuun kiinni ja teki hyvin selväksi, mitä seuraavaksi olisi ohjelmassa. Kaikesta kiukusta huolimatta, en taistellut vastaan. Ihmettelin lähinnä sitä, miten hän niin humalassa kykeni yhtään mihinkään!

Tasan kerran aikaisemmin olemme harrastaneet seksiä yhtä kauan kuin silloin. Ja silloinkin mies oli nauttinut muutakin kuin alkoholia. Liekö siinä selitys, miksi pikkukaveri jaksoi olla toimintakunnossa? Mies ei kyllä lauennut kertaakaan, mutta minä kolmesti! Loppuajasta paikkoja alkoi kyllä jo särkeä aika ikävästi :(

Meillä on yleensä jäänyt suutelu ja muu koskettelu vähäiseksi, suorastaan olemattomaksi, seksin yhteydessä, joten olin erittäin onnellinen että perjantaina niin ei ollut. Kesken seksin sain kuulla seuraavat kohteliaisuudet: sua on niin kiva panna ja rakastan sua ja haluan panna sua koko loppuikäni.

Teistä voi tuntua miltä tahansa, mutta minusta ne olivat kauneimmat sanat jotka olin ikinä kuullut. <3

Meidän rakkaustarina

Olen aina silloin tällöin muistellut, mistä minun ja mieheni suhde sai alkunsa. Tätä mietin myös illalla, kun en saanut unta. Taisin ensimmäisessä postauksessa mainita, että tunsimme toisemme jo alle parikymppisinä, mutta mitään moikkailua kummempaa ei ollut.

Kaikki alkoi Facebookista syksyllä 2012. Isäni oli ollut A:lle kuskina ja tämä oli todennut, että voisi ottaa minusta emännän itselleen. Isä ei tosin ollut ajatuksen kannalla. Mies itse kertoi minulle tämän tarinan. Myöhemmin fb:ssa hetken mielijohteesta kirjoitin, "et sinä minusta emäntää saa, mutta voishan sua joskus panna."  Tämä viimeistään herätti miehen mielenkiinnon. :D
(Syy siihen, miksi en lämmennyt suhteelle, on se, että kihlattuni oli kuollut toukokuussa 2013, enkä halunnut olla kenenkään kanssa.)

Minulla luki fb:ssa vielä "kihloissa" joten mies kysyikin, että kuinka varattu nainen kehtaa hänelle tuollaisia hävyttömyyksiä kirjoitella. Sanoin, että en ole enää kihloissa, mutta tuntui hyvältä jättää status ennalleen. Siitä seurasi ovela "meinasitkos kauankin sinkkuilla..?" kysymys. En tiennyt vastausta.

Muutama viikko kirjoiteltiin satunnaisesti fb:n kautta ja yhtenä aamuna mies yllättäen soitti minulle.  Päivä oli 15.10.2012 ja se oli maanantai. Hän kertoi, että oli juuri päässyt pois Joensuun putkasta. Rahat ei riittäneet junalippuun kotiin saakka(hän asui silloin Länsi-Suomessa) ja hän tiedusteli, voisiko olla pari yötä minun luona, keskiviikkona tulisi rahaa.
Menin lievästi sanottuna paniikkiin. Emme olleet nähneet yli viiteen vuoteen ja nyt tämä kaveri oli tulossa yöksi minun luo! Lupasin hänelle yösijan, vaikka vielä asemalle kävellessä mietin, että mitä helvettiä olin mennyt tekemään.

Juttelimme niitä näitä kävellessämme asunnolleni ja juttu kulki yllättävän hyvin. Luonani katsoimme vähän aikaa televisiota, kunnes A yhtäkkiä teki aloitteen ja suuteli minua. Olin mennyttä naista sillä samaisella sekunnilla. Hetkeä myöhemmin olimme makuuhuoneessa ja arvannette loput ;)

A otti seurustelun puheeksi sen päivän aikana vielä pari kertaa, eikä se tuntunut minusta vieläkään hyvältä. Ei, vaikka hänen kanssaan oli helppo jutella ja seksikin toimi loistavasti. Olin alusta saakka tietoinen, että hänelle on tulossa muutaman vuoden vankilakeikka, enkä senkään takia halunnut suhdetta. Pohdin, että asiaa voisi katsoa uudelleen linnareissun jälkeen.
Seuraavana päivänä kuitenkin muutin mieleni. En tiedä mitä tapahtui, mutta ilmoitin miehelle, että jos tarjous on vielä voimassa, niin otan sen vastaan. Ja olihan se <3

Keskiviikon tultua A ei lähtenyt kotiinsa Länsi-Suomeen. Marraskuun alussa hän kävi vain tyhjentämässä asunnon ja muutti luokseni ihan virallisesti. Samaisessa kuussa tein myös positiivisen raskaustestin. Meillä ei siis aikailtu :D Emme missään vaiheessa käyttäneet ehkäisyä. Kumpikaan ei edes ottanut asiaa puheeksi. Silti pidän tuloillaan olevaa vauvaa kohtalon lapsena. Hän sai alkunsa lähestulkoon heti ja vaikka onkin tietoinen vahinko, niin erittäin toivottu ja rakas <3

Jos en olisi ottanut A:ta luokseni silloin lokakuussa, en usko, että olisimme nyt avoliitossa ja tulossa vanhemmiksi.

Pelkopoli rv29

Eilen oli toinen käynti synnytyspelkokätilön luona ja sen perään lääkärin vastaanotto. Kätilö oli eri kuin viimeksi, mutta mukava noin kolmekymppinen nainen. Uutta infoa ei juurikaan tullut, kävimme lähinnä läpi niitä asioita joita keskustelimme edellisellä kerralla. Ilmoitin myös, etten ole muuttanut mieltäni. Kätilö oli ymmärtäväinen ja totesi, että asia on minun päätettävissä ja mihinkään ei edelleenkään pakoteta.

Sitten lääkärille.. Minut otti vastaan suht nuori naislääkäri, joka puhui koko ajan niin hiljaa, että sain höristellä korviani jatkuvasti. Hän kyseli pelkojeni päällimmäiset syyt, jotka olisivat selvinneet myös hänen nenänsä edessä lojuvista papereista. Minä kerroin kolme suurinta syytä siihen, miksi en missään herran rakkaudessa halua synnyttää alakautta. Akka onnisui kumoamaan kaikki! Ikäänkuin kyseessä olisi olleet jotkin väittämät!
Jos minä pelkään kipua, niin se pelko ei lähde sillä että toinen hymyilee ja sanoo, että meillä on hyvät kivunlievitysmenetelmät. Saatana!!
Akka keksi vielä puuttua minun painooni, jota ei neuvolassa ole tehty ollenkaan. Olen toki ylipainoinen, mutta raskauden aikana paino noussut "vain" 10kg ja sekin tasaiseen tahtiin, joten en ruoskisi itseäni siitä hyvästä!

Jotenkin lääkäristä jäi kiero vaikutelma. Hän hehkutti ihanaa ja ah niin luonnollista alatiesynnytystä ja hyi yök, sektiolle. Samaan hengenvetoon hymyili ja totesi, mutta emme me pakota mihinkään. Tjaah, vähän jäi toisenlainen kuva..
Ja vielä sekin, että sektiopäivä kuulemma sovitaan noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Varmaan kuvittelee, että hähhähää, laitetaan leikkauspäivä noin lähelle, jos se mukula vaikka sattuiskin syntymään omia aikojaan!

Luultavasti olen hieman vainoharhainen, mutta kovasti tuollainen vaikutelma jäi. Eikä erityisen positiivinen reissu.. Lopuksi ultrattiin, ja pieni painaa nyt 1340g.

Seuraava aika kätilölle on rv33 ja kätilö+lääkäri(toivottavasti eri lääkäri!) rv36. Jälkimmäisellä käynnillä on synnytystapa-arvio ja en vieläkään ymmärrä mihin minä sitä tarvitsen, kun olen ollut noin 20viikkoa sektion kannalla..

Eka kerta avovankilassa

Meillä oli tänään eka tapaaminen miehen kanssa. Odotukset oli korkealla ja samoin jännitys ja ahditus. Yhteinen kaveri lähti onneksi kyytimieheksi, sillä kuten taisin edellisessä postauksessa sanoa, autottomalle 10km asemalta vankilalle on vähän turhan pitkä matka.

Mitään korkeita muureja ei paikan ympärillä ollut, normi tai normaalia hieman korkeampi aita ja ovisummerit vain. Paikka muistuttikin enemmän jotain asuntolaviritelmää kuin vankilaa, mikä teki reissusta miellyttävämmän. En erityisen paljoa katsellut ympärilleni, mutta muutaman rivitalon pätkän panin merkille sekä pienen mäen päällä olevat erilliset hallintorakennukset, jonne minunkin oli suunnattava.

Vartija tarkasti henkkarini ja opasti sen jälkeen viereiseen rakennukseen, jossa tapaamistilat olivat. Toiselle vartijalle piti jättää tuomiset, eli tässä tapauksessa miehen vaatteet, tupakkavehkeet, karkit ja kahvit.
Olin erittäin helpottunut, ettei siellä ollut kattoon asti olevia pleksejä, eikä tapaamistila ollut äärimmilleen täynnä. Meidän lisäksi siellä oli vain 3 muuta paria.

Oli ihanaa nähdä omaa rakasta puolentoista viikon erossa olon jälkeen <3 Tunnelma oli kyllä varsinkin aluksi hieman vaivaantunut, mikä on ymmärrettävää. Mies kertoi omista oloistaan avotalossa ja Vantaalta ja Riihimäeltä, jossa oli käräjien aikaan muutaman päivän. Minä puolestani kerroin mitä kotiin kuuluu ja miten meni pelkopolilla. Mies ei halua, että synnytän sektiolla. Hänen nuorin veljensä on tullut maailmaan sektiolla ja ilmeisesti äidin haavat eivät parantuneet toivotulla tavalla. Kaipa hän pelkää, että minulle käy samalla tavalla. Ymmärrän kyllä hänen huolensa, mutta toivoisin hieman ymmärrystä omalle kannallenikin..

Pohdimme myös raha-asioita, jotka menivät sekaisin noinkin lyhyen tuomion takia. Pitää alkuviikosta alkaa soitella ja selvitellä asioita. Mies todennäköisesti saa oman puhelimensa myös alkuviikosta, joten voimme olla hieman enemmän yhteydessä.

Vasta tapaamisen loppupuolella panimme merkille, ettei kosketuskieltoa ollut. Oli ihanaa kun sai ottaa toista kädestä kiinni ja suudella <3 Tapaaminen olisi mennyt paremmin ainoastaan, jos olisimme saaneet olla kahdestaan, mutta valitettavasti se ei normitapaamisissa ole mahdollista.

Ikävä on nyt entistä kovempi ja ilmeisesti täytyy keksiä jotain ajanvietettä, että selviän seuraavat kolme viikkoa pelkkien puhelujen voimalla. Uuden tapaamisen varmasti saisimme parin viikon päähän, se riippuu lähinnä kyydeistä..

Viikkoni linnaleskenä

Tästä on nyt viikko ja yksi päivä, kun palasin tyhjään kotiin. Puhuttiin miehen kanssa aikasemmin, että linnareissut on vähän niinkun lomaa toinen toisestamme. On muuten ollu paskin loma ikinä! Ahdistaa koko ajan ja ikävä on aivan valtavan suuri <3 Kotona on ihan älyttömän tylsää ja tuntuu ettei mikään huvita, tai en vaan saa mitään tehtyä, vaikka tekemistä olisi. Kuitenkin olen saanut pidettyä jopa kaksi siivouspäivää.

Mies on soitellut onneksi aina kun siihen on ollut tilaisuus. Hänet oli tänään siirretty Naarajärvelle avotaloon, jossa on vapaampi meininki. Tänäänkin olen saanut kaksi puhelua. Meillä oli tapaaminen sovittu Kuopion vankilaan lauantaille, mutta tilanteiden muuttuessa saatiin tapaaminen Naarajärvelle sunnuntaille. Meillä on noin puolitoista tuntia aikaa toisillemme. En tiedä paikan järjestelyistä, eli onko se pleksitapaaminen tms. mutta ilmeisesti valvottu kuitenkin.
Mutkia on kuitenkin matkassa.. Olen autoton ihminen ja matkaa vankilalle juna-asemalta on n.10km. Olin suunnitellut meneväni matkan taksilla, mutta mies sanoi että tulee liian kalliiksi. Tottahan se on, mutta haluan vaan nähdä mieheni. Huomenissa selviää, että saanko kaverilta kyydin sinne. Jos en, niin täytyy viettää vielä 3viikkoa yksin ja pelkkien puhelujen voimalla :(

Pakkasin tänään miehelleni hänet pyytämänsä tavarat(vaatteita, oma kahvimuki ja tupakkavehkeet) ja kirjotin ällön siirappisen kirjeen. Mietin pitkään kirjoittamista, tuntui tyhmältä kirjottaa kun on menossa käymään siellä. Ajattelin kuitenkin, etten saa tapaamisessa sanottua kaikkea mitä haluaisin, varsinkin kun jo kirjoittaessa tuli itku. Niinpä vuodatin rakkaudentunnustuksia, ikävääni ja toiveita naimisiinmenosta(josta on jo keskusteltu/riidelty) ja kaikkea mahdollista.
Uskomatonta, että jo viikon erossa olon jälkeen tajuaa, miten tärkeä toinen oikeasti on ja kuinka paljon rakastaa! Ei enää lomaa, vaan yhdessä oloa <3

Raskaana ja yksin

Keskiviikkona oli eka käynti KYSin pelkopolilla. Pari tuntia juttelin kätilön kanssa omista peloista ja hän sitten selvitti mm. synnytyksen kulkua ja kivunlievitykseen liittyviä asioita. Varsinaisesti en saanut uutta tietoa, sillä olen perehtynyt raskauteen ja synnytykseen liittyviin asioihin TODELLA PALJON näiden vajaan kolmenkymmenen viikon aikana.

Keskustelun lopussa pääsimme vasta itse aiheeseen, eli sektioon, joka tällä hetkellä on mielestäni ainut vaihtoehto saada lapsi ulos minusta. Saldo on kutakuinkin se, että ketään ei pakoteta synnyttämään alakautta. Jos olen vielä vkolla 36 sitä mieltä, että ehdottomasti sektio, niin sitten varataan siihen aika. Se oli muistaakseni vkolla 39.
Seuraava käynti pelkopolilla on toukokuulla, rv30. Silloin on keskustelu kätilön kanssa sekä lääkäriaika. Pääsen tutustumaan ainakin synnytyssaliin. Muusta ohjelmasta en vielä tiedä.

Sairaalareissun jälkeen menin ystäväpariskunnan luo, jossa olin yötä. Kotiin jäänyt mieheni soitti seitsemän maissa, että poliisit oli tulleet kotiin ja se olis menoa nyt. Ihmetykseni oli hyvin suuri, sillä hänellä EI pitänyt olla haku päällä. Niin sanottiin vajaa kk sitten putkareissun päätteeksi. Nyt sinivuokot kuitenkin veivät hänet. No, mies on tällä hetkellä Kuopiossa. Ilmeisesti hitusen yli kk reissu, joka sekin koettelee hermojani.

Tulin kotiin eilen torstaina ja täytyy todeta, etten enää osaa olla yksin! On ihan älyttömän tympeää kun toinen ei olekaan täällä. Mielessä myös pyörii kaikki raha-asiat, jotka tuon reissun takia jäävät levälleen. Ei auta kun odotella soittoa ja keskustella sitten, että mitäs helvettiä tehdään/minä teen!?

Lohtuhan on se, ettei synnytys ole vielä lähellä. Rv25+2 ja fyysisesti pärjään hyvin, liitoskivut vain kiusaavat. Henkinen puoli koettelee enemmänkin. Kai tämä on hyvää valmentautumista siihen pidempään linnareissuun. Toivon vaan, että kun se koittaa, vauva on jo syntynyt ja ollaan saatu olla kolmestaan kotona jonkin aikaa. Haluaisin kovasti päästä jyvälle tästä hommasta niin, että mieskin on paikalla, etten heti joudu yksin. Etenkin kun näköpiirissä taitaa se sektio olla.

Pois hiljaiselosta!

Tässä on nyt mennyt muutama viikko ilman minkäänlaisia päivityksiä. Ihan siitä syystä, etten ole jaksanut eikä ole sen kummempaa asiaa ollut. En tosin tiedä, onko vieläkään, mutta katsotaan.

Raskauden suhteen ei ole paljoakaan tapahtunut, maha ei juurikaan ole kasvanut mutta pikkukaveri on alkanut potkutella ahkerammin. Aikaisemmin laskeskelin, että muutaman kerran viikossa tuntui potkut mutta pääsiäisen aikaan pe-su jokapäivä! Ja pakko sanoa, että ne "potkut" tuntuu hassuilta :)

Vietettiin miehen kanssa pääsiäinen eri osoitteissa, hän etelä-suomessa ja minä kotikonnuilla pohjois-karjalassa. Minun lähtöni oli extempore, sillä pikkuveli pamahti yllättäen oven taa ja sillä hetkellä päätin että hyppään kyytiin ja lähden lomalle äidin lihapatojen ääreen. Tosin niitä patoja ei ollut, sillä äitimuori lomaili puolestaan Vuokatissa.

Oli muuten ensimmäinen kerta, kun aikuisiällä podin koti-ikävää! Mies lähti reissuun torstaina, minä perjantaina ja jo lauantaina halusin kotiin. Mies palasi sunnuntaina, minä maanantaina. Riuduin koti/mies/kissaikävässä LIIAN monta päivää! Tunsin oloni ahdistuneeksi, enkä ole ennen tuntenut sellaista kotipihassa ollessani.
Tavallaan teki kuitenkin hyvää olla vähän aikaa erossa. Ei sitten taas vituta toisen naama niin paljoa(ehkä). Niin ja miehen reissu oli varsin hyödyllinen, sillä saatiin ilmaiseksi turvakaukalo. Isommista hankinnoista puuttuu enää vaunut ja sänky.

Nyt kaikki on jälleen hyvin kun ollaan molemmat kotona, eivätkä kissatkaan olleet pistäneet kotia hyrskyn myrskyn. Kotiinpalaamisen kruunasi yhteinen suihku&seksi. Ja täytyy todeta, ettei minua ole koskaan suudeltu niin paljoa tämän suhteen aikana, kuin eilen. Tahtoo lisää! <3

Putkareissu ja vittuuntunut mamma

Jaaha, mistähän sitä aloittaisi.. Vaikkapa siitä, että perjantaina alkoi hermot vinkua klo 15 kieppeillä kun mies ilmoitti kaverilleen puhelimessa, että meinaa olla tänään humalassa. En erityisemmin ollut alkoholin ystävä ennen raskautta(join ehkä kerran kuukaudessa, jos sitäkään) ja nyt vielä vähemmän. Alkaa vituttaa esim. pullojen kilinä tai pullon/tölkin avaamisen ääni. Kaljan hajusta puhumattakaan. Perjantaina lisävitutuksen toi se, että rahatilanteemme on tällä hetkellä erittäin huono. Mutta mikäpäs siinä.. mies kaljakauppaan ja minä mököttämään makuuhuoneeseen.

Mukaan tarttui laskujeni mukaan 13 pulloa olutta, mikä on tuolle vieressäni nukkuvalle apinalle aivan liikaa. Mulle tuotiin säälistä suklaata ja saunalimpparia. Ikään kun minä jonnekin saatanan saunaan hänen kanssaan lähtisin!

Mökötin makkarissa salkkareihin asti ja mies kävi aina vieressä nuohoamassa ja vinkumassa, että älä oo vihanen ja plaaplaa. Salkkareitten jälkeen menin takaisin makkariin. Pääsinpähän hyvin alkuun Minishoppaaja- kirjassa, joka muuten on mainio!

Jollain ihmeen konstilla lähdin sinne saunaan, kun mies lupasi että osaa käyttäytyä ja osasihan se. Mitä nyt askel hieman heitti. Suihkun puolelle kertoi, että lähtee varmaan yhden kaverinsa luo myöhemmin. Kaverihan on paikallinen huume"keisari" joten ai saatana kun otsasuoni taas sykki. Mutta, mitäpäs sitä minulta kysymään mitään, vaikka yhdessä asutaankin..

No, saunan jälkeen makkariin ja kuulin jossain vaiheessa kun ulko-ovella oli trafiikkia. Ei vaatinut kovin kummoista päättelykykyä..

Nukkuminen oli ärsyttävää kun lonkkia kolotti ja kääntymiseen meni varttitunti. Miestä ei kuulunut yöllä, aamulla eikä päivälläkään kotiin. Puhelimeen ei vastattu ja jossain vaiheessa siitä loppui akku, soitinkin ehkä 32 kertaa...  Mielessäni kävi parikin vaihtoehtoa: joko mies on jatkanut ryyppäämistä, on huorissa, tai on putkassa.

Iltapäivällä mieheni eno soitti minulle. Rakkaani oli viety putkaan ja enomiehellä ei ollut aavistustakaan miksi. Syy siihen, miksen minä saanut puhelua kyttikseltä on siinä, ettei armaani muista puhelinnumeroani ulkoa. No, hän oli pyytänyt enoaan soittamaan minulle että veisin hänelle tupakat. Vittu!

Kunnollisena avovaimona toki vein tupakat, vaikka mielessäni kävi, että saisi ihan hyvin miettiä tekosiaan ilmankin.. Paikalla ollut vartija ei todellakaan ollut asiakaspalveluihmisiä. Luultavasti liian monta vuotta virassa..

Koska miehelläni on haku päällä sakoista ym. oletin, että todennäköisesti näemme seuraavan kerran 2-3kk päästä. Siinä ei sinällään mitään ongelmaa, koska olimme puhuneet asioista moneen kertaan. Minua vain rassasi epätietoisuus siitä, että miksi hänet oli sillä kertaa pidätetty.

Sunnuntai-iltapäivänä se saakelin apina tuli kotiin ihan muina miehinä! Ja aloitti heti vinkumisen, etten ole siivonnut. SIIVONNUT, SAATANA!! Se olen tässä vaiheessa MINÄ, jolla on varaa kuittailla yhtään mistään!!

Homma oli mennyt niin, että mies oli ollut tulossa kotiin perjantaina, kun kaksi tuntematonta miestä oli käynyt hänen kimppuunsa abc:lla. Miehelläni on kyynelkaasut aina mukana, joten hän oli kaasuttanut nämä heput. Siitäpä siis putkaan lähtö. Uusia syytteitä ei onneksi tule, sillä kellään ei ole mitään vaatimuksia, eikä kenellekään sattunut pahempaa.
Mieheni naama on kyllä sen näköinen, että jotain on touhuttu...

Että jokohan nyt tässäkin parisuhteessa alettaisiin kuunnella minun mielipiteitäni esim. juomisen ja sopivan seuran suhteen?

Unihöpinät ja bloggaajan yksityisyys.

Olen koko ikäni rakastanut nukkumista. Se on syömisen lisäksi kenties parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Vihaan aikaisia herätyksiä ja olen aina aikeissa tehdä murhan, jos joku herättää minut kesken unien.

Niin, tai olin ennen raskautta. Aikaisemmin hiippailin nukkumaan puolen yön tienoilla ja nukuin aamulla kymmeneen, tai kauemmin jos kissat eivät häiriköineet tai ei ollut mitään velvollisuuksia. Sitten tulin raskaaksi.
Ei siinä mitään, että minua väsyttää lähes 24/7 ja menen nukkumaan viimeistään kymmenen uutisten jälkeen (joskus jopa yhdeksältä). Mutta kun herään aamulla kahdeksan aikaan ja todellakin ilman herätyskelloa!
(Miehellähän on taas toisenlainen rytmi, kukutaan jossain fuckbookissa hyvästikin yli puolen yön ja heräillään puolenpäivän jälkeen, kun minä olen käynyt 10 kertaa potkimassa perseelle.)

Toisaalta on kivaa kun on valoisaa ja makkari täyttyy luonnonvalolla. Toisaalta taas minut herättää nälkä tai pakottava tarve päästä vessaan. Ei niin kivaa. Vielä jos oppisin heräilemään keskellä yötä ja olemaan vittuuntumatta, olisi paketti koossa vauvaa varten :D

Asiasta toiseen.. pohdin illalla sängyssä maatessani blogeja, omaani ja muiden sekä tietenkin niiden kirjoittajia. Olen huomannut, että osa paljastaa itsestään nimeä ja kuvaa myöten kaiken, osa taas jättää jotain yksityisyyden verhon taa(keksinkö uuden sanan?).

Itselle nimettömyys ja kuvattomuus oli tietoinen valinta. Tämä siitä syystä, että koen että voin kirjoittaa paljon vapaammin kun ihmiset ei tiedä kuka näitä juttuja kirjoittaa. En mielelläni harrasta itsesensuuria, mutta en myöskään halua että alaikäinen pikkusiskoni tms. lukee esim. seksielämästäni. You know what I mean..
Varmasti jos joku läheinen blogiini eksyy, saattaa kirjoittajan tietää. Vaikka jo kissojen määrästä :DD

Viherpeukalointia

Olen lähes koko aikuisikäni ollut varsin innokas viherpeukalo, vaihtelevalla menestyksellä. En niinkään välitä kukista, varsinkaan sellaisista värikkäistä ilmestyksistä, mutta muut viher- ja hyötykasvit kiinnostavat. Jälkimmäiset erityisesti.

Olen silloin tällöin iskenyt ruukkuun milloin mitäkin, aina vesimelonin siemenistä sitruunan siemeniin. Lopulta siinä on käynyt niin, että kasvit ovat kuolleet omia aikojaan tai kissat ovat avustaneet prosessissa. En nimittäin ole ollut erityisen pikkutarkka kasvatuspuuhissa. Ne ovat olleet lähinnä "sinne päin".

Viime vuoden puolella otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja perustin vaatehuoneeseeni pienoiskasvihuoneen. Siellä oli vadelmapuska(kyllä, kerrostalossa) sekä paprika, jonka kasvatin aivan alusta saakka. Kissat pääsivät jossain vaiheessa rellestämään kasvihuoneeseen ja voi sitä hermojen paukahtelua..
Se on varsin kaunis näky, kun suurikokoisin  kissa istuu vattupuskassa ja mutustelee lehtiä! Paprikani välttyi pahemmilta vaurioilta, mikä on ERITTÄIN HYVÄ, sillä siinä oli jo kukkia <3

Tilanne on tänäpäivänä tämä: vattupuskasta on jäljellä yksi pieni taimi, jonka toivon joskus kasvavan suureksi ja vahvaksi. Paprikan kukkaset ovat päätyneet kissojen vatsaan ja jäljellä on yksi suurehko(onneksi) taimi.

Sitten kevään ja kesän projekteihin.. Edellisestä asunnosta poiketen, meillä on nyt käytössä parveke, joka on puutarhuroinnin kannalta mahtava idea! Kunhan suuruudenhulluus ei saa minusta valtaa..

Tällä hetkellä sinne on nimittäin tarkotus tunkea hyötykasvia jos jonkinmoista. Ideanahan se siis on ehkä paras mahdollinen! Miksi ostaa kaupasta kalliilla, kun voi itse kasvattaa kotona?!
Kirsikkatomaatit ovat suurta herkkuani, joten niitä on ehdottomasti saatava. Samoin jotain pientä mansikkalajiketta, jonka voi tunkea amppeliin. Mieleni tekisi kokeilla myös jotain suht lyhyttä hernelajiketta. Koska tuoreet herneet vaan on niiiin hyviä.
Oho, eihän noita ollut edes montaa! Yllätän näköjään jo itsenikin.

Ehkä vielä joskus pääsemme muuttamaan maalle ok-taloon, jonne saa juuri niin suuren ja mahtavan puutarhan ja kasvimaan kun itse haluaa. <3 Tosin..se täytyy aidata, ettei nuo karvaiset lapset pääse sinne möyrimään.

Rakenneultra 20+5

Eilen oli kauan odotettu rakenneultra. Pohdin edellisenä iltana tulevaa ja mieleeni muistui, että ei saatana! onhan siinä ultrassa muustakin kyse kuin siitä, että onko kaveri tyttö vai poika! Miten olen voinut sivuuttaa noinkin tärkeän asian?!

Neuvolaan mentiin bussilla(ah, ihastuttavat 7km) ja odotushuoneessa pureskeltiin kynsiä, että onko kaverilla kaikki sormet ja varpaat, sisäelimet kunnossa jne jne. Olin erittäin tyytyväinen, että sain  mieheni mukaan. En varsinaisesti tarvinnut henkistä tukea, mutta oli hyvä että hän oli paikalla.

45minuuttia siihen operaatioon meni. Välillä en tiennyt, että oksennanko vai kusenko housuuni, kun hoitaja paineli mahaani ja yritti saada parhaat näkymät pikkukaverista. Kaikki oli kuitenkin vaivan arvoista. Pienellä on kaikki niinkuin pitääkin. Painoarvio minua jäi rassaamaan. Hoitaja sanoi, että tyyppi painaa n.398g ja kun kysyin, onko se normaalipaino niin vastaus oli kyllä. Neuvolasta saamani vihkosen mukaan näillä viikoilla tyypit painaa alle 350g.
Istukka on edessä, joten ei kuulemma ihmekään etten tunne vielä potkuja. Tyyppi potkii vaan istukkaa! Ja kaveri viihtyi muuten todella ylhäällä! :o

Ja sitten siihen sukupuoleen.. Tyyppi pihtasi jalkoväliään hyvinkin tarkasti! Vasta operaation loppupuolella alkoi jalat aueta ja kyllä siinä aika selväksi tuli, ettei paljon mekkoja ostella! Minulla ei ole ollut minkäänlaisia tuntemuksia, että kumpi siellä mahassa möyrii, eikä oikeastaan edes erityisiä toiveita. Kun on halunnut lasta niinkin monta vuotta kuin minä, sillä sukupuolella ei ole minkään valtakunnan merkitystä!
Mies sen sijaan on alusta asti ilmoittanut, että se on poika. Joten, voi sitä omahyväistä ilmettä kun hoitaja ilmoitti, että mitkä vehkeet siellä jalkovälissä vilkkuu!

Nyt kun sukupuoli on selvillä, päästään tappelemaan nimestä <3 Mies nimesi tyypin Uuno-Eeroksi jo positiivisen testin aikaan, mutta ei saatana..

Itkupotkuraivarit ja seksiä, neiti 26veen lauantai

Se lauantaihan meni sitten oikein kivasti vituilleen..

Heräsin muutamaa tuntia ennen miestäni ja menin sitten kiehnäämään viereen, toiveissa hieman hellyyttä kunhan hän heräilee. Joopajoo, toiveeksi jäi. Jätkä vaan kysyi, että onko kahvia ja onko kissojen kusiastiat tyhjennetty. Romantiikkaa kerrakseen.

Siitäpä se mökötys sitten lähti. Ja mies sai moneen kertaan kysellä, että mikä on vikana. Viimeisellä kerralla kysymys tuli huutamalla. Ja samalla saatanan sekunnilla kyyneleet tulvahti silmiin ja syöksyin makkariin peiton alle, samalla kiljuen, että ÄLÄ HUUDA MULLE! Tovin sain siellä olla keskenäni, kunnes mies tuli silittelemään, että puhu nyt, mikä sulla on.

Sain joten kuten nyyhkittyä sen, mikä on rasittanut jo pidemmän aikaa. Minä tarvitsen läheisyyttä ja koskettelua. Eikä sen aina tarvitse liittyä seksiin. Pieniä huomionosoituksia ja pusuja, vaikka kesken ruuanlaiton tai sohvalla makoilun. Mutta kun mies ei ole samanlainen kiehnääjä kuin minä..
Mulla on kieltämättä välillä sellainen tunne, että haluaako hän enää minua.

Otin myös puheeksi seksin. Hommassa sinällään ei ole mitään vikaa, toimintaa on useamman kerran viikossa ja nautin siitä todella paljon(vaikkakin himot hyrräilee joka päivä ja monta kertaa päivässä). Toimituksessa kuitenkin häiritsee se, että sen jälkeen haluaisin makoilla toisen vieressä, pussailla ym. mutta ei. Joko mies kääntää kylkeä tai pomppaa suihkuun. Siitä kieltämättä tulee aika käytetty olo.

Avautumiseni jälkeen mies päätti sitten ottaa neuvoni käyttöön ja sain koskettelua. Vaikken tarkoittanutkaan, että se koskettelu suuntautuisi pelkästään napani alapuolelle, niin eihän siitä voinut olla nauttimatta.

Lauantain suursiivous vastentahtoisesti

En ole varsinaisesti mikään kodinhengetär, myönnettäköön. Siivoaminen on ihan perseestä, siitäkin huolimatta että operaation jälkeen koti näyttää kivemmalta kuin ennen sitä. Ennen suhdettani A:n kanssa metodini siivouksen suhteen oli se, että teen sen vain silloin kun on absoluuttinen pakko. Sama päti myös tiskaamiseen, joka kuitenkin oli hieman kivempaa ja valitettavasti tehtävä useammin, koska omistan rajallisen määrän astioita.
Sen sijaan ruuanlaitosta, leivonnasta ja pyykinpesusta(silloin kun oli oma pesukone) nautin. Varsinkin kun kaikkea tuota ei tarvinnut tehdä vain itseä varten. Tiedän, sairasta, että nauttii toisen kalsareiden pesusta.

Nykyinen mieheni on adhd.n omaava siivoushullu. Perkele! Eikä siinä mitään, en pane pahakseni jos hän heiluttaa imuria pari kertaa viikossa ja tiskaa. Mutta kun hän teki sen joka saatanan päivä suhteemme ensimmäiset 4kuukautta. Myönnän, vitutti ja kovasti. Sen lisäksi sain huonon omatunnon, koska en itse tehnyt "mitään."
Yksi juttu mikä tuossa siivousvimmassa myös ärsyttää on se, että sen siivouksen on tapahduttava hänen heräämistään seuraavien viiden minuutin aikana. Minä tarvitsen aamulla aikaa herätä, ja siihen tarvitaan kahvikupponen tai pari, sekä tuoreet sanomalehdet.

Muutettuamme uuteen ja virallisesti yhteiseen kotiin, minua on alettu pakottaa myös siivoukseen, mikä on HYVIN ärsyttävää! On tosin miellyttävämpää imuroida, kun on enemmän tilaa ja sen saatanan vehkeen kanssa sopii heilumaan ilman, että törmää kalusteihin ja koristevaasit on vaarassa tipahtaa.

Pyykinpesusta ja ruuanlaitosta on tullut molempien puuhaa, joskin pyykit lajittelen aina minä. Siihen on kyllä varsin hyvä syy.. Mies todennäköisesti heittäisi ne kaappiin miten sattuu, kun taas minulla on olemassa tietty järjestys jokaiselle rievulle.

Kun mies eilen ilmoitti, että huomenna on sitten suursiivous, pestään oikein lattiat ja ikkunatkin, ensimmäinen ja oikeastaan ainut reaktioni oli: ei helvetti! Odotan siis "innolla" mitä saan tänään tehdä kauniin kotimme eteen.

Perjantai on perjantai, myös saikulla

Yksi syy siihen miksi pidän perjantaista vaikkei minulla työn tai opiskelun tuomio velvoitteita olekaan on se, että se on meidän saunapäivä. Asumme siis kuppaisessa kerrostalossa, jossa on yhteinen sauna, joskin se on kutakuinkin nykyaikainen malli pukuhuoneita ja tuplasuihkuja myöten.

Muuttaessani tämän talon pieneen kaksioon elokuussa 2012, varasin saunavuoron perjantaille klo21-22. Ainut vapaa iltavuoro ja ajattelin, että loistavaa käydä saunassa ennen illan rientoja. Niitä rientoja ei yli puolen vuoden aikana ole ollut ainoatakaan.

Vaikka raskauden myötä olen väsynyt lähes 24/7, useimmiten jaksan raahautua saunaan noinkin myöhään. Kerran olen pesutilassa meinannut pyörtyä. Laskin, että olin ilmeisesti silloin juuri tullut raskaaksi ja se saattoi vaikuttaa asiaan. Homma meni ohi, kun mieheni hädissään auttoi minut hetkeksi makuulle. (Sen jälkeenhän olen pyörtynyt kotona keittiössä ja meinannut pyörtyä mm. bussipysäkillä. Mahtava tunne!)

No niin, nautimme siis saunasta juomien(minä jaffan, mies koffin) ja yleensä saunamakkaran kera. On ihanaa kun saa heittäytyä ylälauteelle pitkäkseen. Tosin raskauden myötä tulee saunassa aika nopeasti huono olo ja täytyy käydä viileässä välillä.
Saunan ainut miinus on se, että se lämpiää aivan liian kuumaksi minun makuun. Siellä on "lähtölämpö" jo 80 astetta, mikä alkaa olla meikäläisen maksimi.
Kymmeniä kertoja olen miehelleni sanonut, että ÄLÄ heitä löylyä enempää, mutta ei. Muutama kauhallinen vettä kiukaalle ja meikäläinen suksii salamana pesutilojen puolelle. Kerran lähdin koko saunasta, kun vitutus yltyi niin suunnattomaksi.

Saa nähdä miten käy tänään, onko tiedossa levollinen saunahetki ennen nukkumaanmenoa, vai poistuuko sieltä taas kiukkuinen akka.

Hei, meillä riidellään (taas)!

Riitely, tuo parisuhteen sokeri ja suola <3

Olen viime aikoina pannut merkille, että riitelemme avopuolisoni kanssa hyvin usein. Lähinnä se olen minä, jota jokin asia alkaa vituttaa ja sitten huudetaan, raivotaan ja joskus paiskotaan ovia ja itketään. Kuten eilen illalla.

Muutimme viikko sitten uuteen asuntoon, kolmioon. Yksi syy tähän oli se, että halusin vauvalle oman huoneen. Mies teki kuitenkin eilen selväksi, että eihän vauva VOI nukkua omassa huoneessa. Ja sitten minä huudan, raivoan ja olen valmis polttamaan roviolla lastenhuoneeseen ostamani verhot koska: mitäs vittua minä niillä enää teen, kun juniori nukkuu teini-ikään asti meidän vieressä!
Meidän makuuhuoneeseen ei todellakaan mahdu pinnasänkyä ja hoitopöytää niin, että siellä välissä sopisi vielä aikuinen ihminen kävelemään ja kääntymäänkin.

Aiemmin saimme riidan aikaiseksi imettämisestä. Joo, ihan oikein luettu. Olen nimittäin vakaasti päättänyt, että JOS KAIKKI MENEE HYVIN, aion täysimettää 6kk. Hyvinmenemisellä tarkoitan mm. tätä: maitoa riittää, se kelpaa lapselle eikä imettäminen satu törkeän paljon. Tämä ei kuitenkaan kelvannut miehelleni. Ei, hän on sitä mieltä että vauva kuolee nälkään jos on pelkällä maidolla niin kauan. Muutama kk maitoa riittää ja sen jälkeen kiinteitä. Ja taas alkoi vituttaa.
Yritin "rauhallisesti" selittää imetyssuosituksista ja kuinka rintamaito on paras ja täysin riittävä ravinto pienelle vauvalle, mutta kun ei. Taas sama, ´kuin puhuisi tiiliseinälle´fiilis.

Odotan innolla pienokaisen saapumista keskuuteemme, varsinkin kun riitelemme lähes kaikesta häneen liittyvästä jo odotusaikana.  <3

Ai niin, saimme jotenkin sovittua tuon huonehässäkän. Tällä hetkellä homman nimi on se, että me muutamme pieneen makuuhuoneeseen ja juniori saa isomman. Tosin, en tiedä miten se ratkaisee asian josta mies oli kovin huolissaan ´eihän vauvan itkua edes kuule toisesta huoneesta ja sinnekö sinä keskellä yötä menet imettämään moneksi tunniksi.´ Myöhemmin mies vielä kysyi: "eihän sen tarvitse heti nukkua omassa huoneessa?"
Ei, ei tarvitse. Vauva saa kyllä ensimmäiset pari kuukautta viettää samassa makuuhuoneessa meidän kanssa. Olen kovin armollinen äiti.

Synnytyspelko ja miehen kannustavat sanat

Olen alusta saakka pelännyt synnytystä ja nyt raskausviikolla 20 pelot eivät ole ainakaan hiipuneet! Olin vielä sen verran typerä, että katsoin jokin aika sitten synnytysvideon jossa näytettiin kaikki ja perkeleen läheltä!

Siis tottakai kaikki aikuiset tietää, mistä ne lapset syntyy, mutta voi vittu sitä järkytystä kun akan paikat venyi ja paukkui.

Silmät selälläni katsoin videota ja vannoin taas pyhästi, että minun alapäästäni ei tule kukaan ulos. Sillä hetkellä ajattelin, ettei sinne kukaan pääse enää sisäänkään! Ennen videota olin kutakuinkin päässyt sopuun itseni kanssa siitä, että jos en saa sektiota pelkoperustein, voisin suostua vesisynnytykseen. Hyvä idea, kunnes luin, ettei se KYS:ssa ole edes mahdollista! Avautumisvaiheen siellä voi kuulemma lillua, jos sairaalan ainut amme on vapaana.

Puhuin viime viikolla miehelleni ensimmäisen kerran peloistani, eikä olisin pitänyt silloinkaan. Hän kun ei ole niitä kannustavimpia ihmisiä. Minulla ei kuulemma ole syytä pelätä synnytystä, se on kuin kävisi krapulapaskalla. Aivan.. Myönnettäköön, että saatoin hieman räjähtää. Toki hän on ollut ex-akkansa mukana synnytyksessä, mutta tekeekö se hänestä expertin asian suhteen? Tuskinpa ex-akka niin selkeästi on voinut tunnetilansa raportoida, että kivut ja muut välittyvät vieressä tollottavalla miehelle!

Ja kiitos tämän akan, joka miehen synnytykseen mukaan PAKOTTI, nyt hän ei halua mukaan kun minä lähden synnyttämään.

Toinen kommentti oli, onhan niillä siellä lääkkeet. Onpa hyvinkin, olen vain lukenut, ettei se saakelin epiduraalikaan kaikilla toimi. Mutta päätin keskustelun siihen, kun koin, että keskustelu eteni yhtä hienosti kuin tiiliseinän kanssa.

Ai niin, mies myös tiesi kertoa, että väliliha leikataan lähes kaikilta, vaikka minä puolestani olen lukenut, että leikkaukset ovat vähenemään päin. Myöskin LÄHES KAIKILLE tulee pahoja repeämiä, "puoli pillua" repeää. Aaaw, kiitos rakas kun lievensit pelkojani <3 

Suurimmat pelkonihan synnytykseen liittyen ovat:

1. Kipu

Kipukynnykseni on muutenkin aivan jumalattoman matala, joten miksi synnytys olisi niin kovin auvoisa kokemus? Enkä takuulla luota siihen, että mitkään lääkkeet saavat minut sellaiseen euforiaan, ettei se sattuisi. Seuraava argumentti liittyy myös kohtaan kaksi: vaikka epiduraali on käsittääkseni suosituin kivunlievitysmenetelmä, se ei lainkaan edesauta synnytystä vaan päinvastoin, koska juuri oikeat(ja samalla väärät) paikat ovat puutuneet(jos ovat)!

2. Vauvan hyvinvointi

Entä jos väsyn ponnistamaan, en saa lasta ulos tarpeeksi ajoissa? Entä jos vauva jää jumiin? Synnytysasentokin rassaa. Vaikka nykyään voi synnyttää melkein missä asennossa vain, mutta puoli-istuva asento jonka tänäkin päivänä moni valitsee, on painovoiman vastainen! Se yhdistettynä epiduraaliin.. Siinähän on katastrofi valmis!

3. Paikkojen repeäminen ja venyminen/löystyminen

Minun tyttövehkeitteni läheltä leikkausvälineet helvettiin! En tiedä onko turhamainen oikea sana, mutta en parempaakaan löydä. Olen siis siinä määrin turhamainen, että vaikka lapsi on erittäin toivottu, en halua paikkojeni venyvän ja löystyvän siinä määrin, että a) kusen jatkossa alleni jatkuvasti ja b) mies saa touhuta jalkovälissäni tuntikaupalla ilman että kummastakaan tuntuu miltään.

Huomenna on aika neuvolaan, jossa kirjoitellaan lähetettä pelkopolille. Ainakin tällähetkellä ajatus alatiesynnytyksestä tuntuu mahdottomalta, joten polin psykologit ja muut saavat tosissaan tehdä töitä palkkansa eteen.

 

Voimakasta turhautumista

Tällä hetkellä, kuten jo parin viikon ajan, olen tuntenut voimakasta turhautumista kahdesta raskauteen liittyvästä asiasta.

1. Pikkukaverin liikkeet eivät tunnu vielä. Tiedänhän toki, että potkujen tunteminen on hyvin yksilöllistä. Mutta on turhauttavaa, jopa vittumaista, lukea joka hiivatin lehdestä ja nettisivulta miten useimmat ensisynnyttäjät tuntevat liikkeet viikoilla 16-20. Niinpä niin, täällä tulee huomenna täyteen 20 raskausviikkoa, eikä tätä mammaa ole vielä potkittu niin, että olisin sen tuntenut!
En kuitenkaan epäile, etteikö pikkukaverilla olisi kaikki kunnossa. <3

2. Mahan kasvaminen. Tämä asia on takuulla sellainen, jonka valittamista kadun myöhemmin. Mutta kun vauvamahaa ei vieläkään ole! Selälläni maatessa tunnen kyllä pientä kasvua tapahtuneen ja tunnen ajoittain otuksen vatsassani, tai ainakin luulen tuntevani.

Vaikka maha ei ole näkyvästi kasvanut, olo on kyllä kovin tukala jo nyt, ja paikkoja kolottaa tasaisin väliajoin!

Ensimmäinen avautuminen, eli tutustumishommia

Kun kaikki muutkin kirjoittelee blogeja, ja varsinkin mammablogeja, niin miksipä en minäkin. Alkuun jotain olennaista(enemmän tai vähemmän) minusta/meistä.

Asun avopuolisoni kanssa Savon suunnalla, minä -86 ja hän -87. Tavattu ja jotenkin jo tutustuttu teineinä, mutta suhde kehkeytyi vasta lokakuussa 2012 hyvin ihmeellisten asioiden seurauksena. Ja vauhdikkaasti kehkeytyikin. Raskaustesti näytti positiivista jo marraskuussa.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta toivottu, molempien osalta. Tosin miehen ensireaktio raskausuutiseen oli: "voi vittu!"

Vietämme ihastuttavaa työttömän ja sairauslomalaisen arkea, eli tuijottelemme toisiamme ja mökissä häärääviä kissoja(joita on 7. ja ei, en kirjoittanut väärin, etkä sinä lukenut väärin) 24/7.  Kumpikaan ei oikein tunne paikkakunnalta ketään, joten lystiä on. Pinna palaa usein, tai lähinnä se olen minä jota vituttaa melkein kellon ympäri. Laittaisin sen mieluusti raskauden piikkiin, mutta se ei kuulemma ole mikään selitys.

Helppo elämä koostuu myös virastoissa juoksemisesta ja sosiaalitoimiston kanssa riitelystä. Kuinkas muutenkaan. Vaihdoimme juuri asuntoa pienestä kaksiostani suht tilavaan kolmioon. Sosiaalitätsykän mielestä emme olleet ansainneet vuokratakuuta, koska muutto ei ollut tarpeellinen. Aivan, miksipä olisikaan, jos perhekoko on kesään mennessä kasvamassa yhdestä kolmeen? Maksoimme siis takuuvuokran itse ja nyt olemme entistä köyhempiä. Jaksan silti iloita(toistaiseksi) siitä, että tätsykkä sai nenilleen, eikä saanut lannistettu meitä jäämään pienempään asuntoon.

Ai niin, jotta elämässämme säilyisi jännitys, on mieheni joutumassa kiven sisään. Varma nakki on 2kk tuomio ja jonain määräämättömänä ajankohtana hovissa käsitellään juttu, josta käräjäoikeus katsoi tarpeelliseksi antaa 1v8kk ehdotonta, vaikka jutun muut tekijät saivat 3-8kk ehdollista. Suomihan on oikeusvaltio ystävät hyvät.

Tämä riittäköön tällä erää. Jos tätä joku lukee, niin saa myös esittää kysymyksiä.

Kiitos ja näkemiin.