Se alkaa jo raskausaikana: kuka lihoo vähiten, kuka oksentaa eniten, kenen vauva aloittaa potkiutumisen ensimmäisenä jne. Sitten vertaillaan synnytystä: lääkkeiden määrää, synnytyksen kestoa ja paheksutaan niitä, jotka saavat lapsensa sektiolla. Varsinkin jos kyseessä on pelkosektio. Kyllähän nyt oman kultamurun teosta aiheutunut kipu pitää sietää, hyhhyh!
Kun sitten on saatu lapsukainen maailmaan, alkaa vielä kiihkeämpi vertailu. (Parhaimmat pisteet saa se mamma, joka pääsee nopeiten bikinikuntoon.) Missä tahdissa oma vauva kehittyy verrattuna muihin. Pituudesta ja painosta viis, kunhan oma pentu oppii kääntymään, ryömimään konttaamaan, kävelemään ja puhumaan ennen muita.
Vauvan/lapsen vaatteiden ja tavaroiden osalta ei myöskään säästytä vertailulta. Mitä kalliimmat vaunut, turvakaukalo ja vaatteet, sen parempi. Niitä pitää myös muistaa mainostaa muille äideille. Lapsettomat kun eivät välttämättä ymmärrä hienojen merkkien perään.
Henkilökohtaisesti voin todeta, että meille hankittiin vaunut ja turvakaukalo käytettyinä. Vaunujen osalta esitin ennakkoon toiveen, että niissä olisi isot ja leveät pyörät ja niissähän on. Merkki on suht hyvä, mutta vaunut joitakin vuosia vanhempaa mallia. Turvakaukalo saatiin ilmaiseksi tuttavapariskunnalta. Sekään ei ole kovin uusi eikä hieno. Tähän mennessä kaukaloa on käytetty kahdesti: kun kotiuduttiin sairaalasta ja 3 viikkoa myöhemmin kun kävimme äitini luona. Eli hieno kaukalo olisi ollut turha ostos.
Meidän pojan vaatteista osa on ostettu uutena ja osa käytettyinä. Olemme myös saaneet jonkin verran vaatteita mummoilta ja muilta sukulaisilta. Minulle on henk.koht aivan sama, lukeeko bodyn lapussa H&M vai Me&I. Kalliimmat merkit voivat olla kestävämpiä, mutta eipä nuo henkkamaukat ole vielä kahdessa kuukaudessa käsiin hajonneet. Ja toisaalta, vauvanvaatteet jää niin nopeasti pieneksi, että olisi taas turhaa ostaa hienoja ja kalliita vaatteita uutena.
Mutta jatketaanpa vertailua. Se ei suinkaan lopu siihen kun oma kultamurunen on oppinut kävelemään ja puhumaan, ei. Tähän saakka vertailua ovat suorittaneet vanhemmat ja neuvolan työntekijät. Koulussa lapsi alkaa tehdä sitä itse. Edelleen vertaillaan vaatteita, kokeiden ja todistusten numeroita, kännyköitä ja polkupyöriä.
Ja kuten kaikki tietävät, sama helvetti jatkuu aikuisena. Kenellä on suurin palkka, kallein auto ja isoin asunto. Kännikokemuksilla täytyy leveillä myös. Mitä enemmän saa rahaa palamaan illassa, sen parempi. Jos menee muisti, siitä saa plussaa. Paljon plussaa saa, jos päätyy putkaan.
tiistai 24. syyskuuta 2013
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
It´s a boy!
Nyt kun aikaa ja motivaatiota kirjoittamiseen löytyy kahden kuukauden tauon jälkeen, niin antaa palaa ;)
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.
Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.
Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!
Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.
Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!
Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!
Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3
Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33, painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.
Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.
Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.
Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.
Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.
Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.
Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!
Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.
Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.
Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!
Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.
Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!
Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!
Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3
Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33, painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.
Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.
Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.
Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.
Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.
Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.
Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!
Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)