It´s a boy!

Nyt kun aikaa ja motivaatiota kirjoittamiseen löytyy kahden kuukauden tauon jälkeen, niin antaa palaa ;)
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.

Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.

Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!

Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.

Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!

Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!

Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3

Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33,  painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.

Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.

Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.

Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.

Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.

Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.

Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!

Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3

Synnytystapa-arvio rv36

Tässä on sujuvasti vierähtänyt yli kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Ei vaan aivot toimi näin helteillä, vaikka aikaa kyllä olis enemmän kuin tarpeeksi! Sairausloma muuttui äitiyslomaksi kesäkuun loppupuolella, mutta eipä tuo mitenkään vaikuttanut mihinkään, loma kuin loma.

Viime viikon keskiviikkona oli odotettu ja pelättykin synnytystapa-arvio ja samalla viimeinen KYS-käynti ennen synnytystä. Oltiin sovittu, että mies lähtee sinne mukaan, lähinnä henkiseksi tueksi, kun mua ahdisti etten tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Meidän yllärinä tehty Tallinnan reissu veti budjetin kuitenkin miinuksen puolelle ja mun piti mennä sinne yksin.

Ensinnäkin, olin taivaissa siitä, että bussissa oli ilmastointi! (Hyvä tuuri ei kuitenkaan yltänyt enää kotimatkalle..) Polilla oli eri lääkäri kuin viimeksi, mikä ei valitettavasti parantanut tilannetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta molemmat näistä nuorehkoista naislääkäreistä oli hyvin tympeitä. En siis tullut toimeen tämänkään koppelon kanssa.

Jälleen kerran käytiin läpi ne syyt miksi olen pelkopolille tullut ja lääkäri selitti tutut jutut kivunlievityksestä ja synnytyksen kulusta ja plaa plaa. Seuraavaksi oli ohjelmassa ultraääni. Vauva oli raivotarjonnassa ja erehdyin kysymään, että mahtuuko se vielä kääntymään. (Kysyin lähinnä siksi, että osaisin paikallistaa vauvan liikkeitä, onko ne potkuja vai myllertääkö muuten vain.) Vastaus oli tyly, mahtuu mutta eipä sillä ole merkitystä. Tämä selvä... Painoarvio oli 2534g mikä on kuulemma ala- ja keskikäyrien välissä. Olisin halunnut kysyä, että kasvaako vauva vielä paljon, mutta enpä uskaltanut..

Sitten sisätutkimukseen.. Minulle on tehty sisätutkimus kolmesti tuo kerta mukaanlukien ja tämä viimeisin oli ehdottomasti epämukavin. Vittumaisin itseasiassa. Tuntui, että lääkäri oli kyynärpäitään myöteen sisälläni ja väkisin tunki ja tunki syvemmälle! Mieleni teki potkaista ja lujaa! Liitoskivut olivat siihen asti olleet kamalat, mutta tuon jälkeen triplasti kamalammat. En meinannut päästä kävellen pois sairaalasta!

Sektiopäivän päättäminen oli lystiä sekin. Siihen kun ei itsellä ei sanavaltaa ei sitten lainkaan. Kyseisiä toimenpiteitä tehdään kahtena päivänä viikossa ja lääkäri ilmoitti, että päivät ovat 19 ja 23.7. Laskettuaika on siis 24.7 ja voitte kuvitella miten kovasti teki mieli älähtää tuon 23pv kohdalla! Sanoin, että 19pv ja vastaus tiuskaistiin: ei siihen itse voi vaikuttaa! Eipä tietenkään..
"Kohteliaasti" lääkäri sitten tiedusteli, että miksi aiempi päivämäärä. Luettelin kaiken paniikkihäiriöstä ja liitoskivuista lähtien aina siihen ahdistukseen, että entä jos vauva lähteekin syntymään omia aikojaan, enkä esim. ehdikään sairaalaan.

Jännäähän tässä on se, että neuvolassa ja joka paikassa on painotettu sitä, että kun äiti voi hyvin niin vauva voi hyvin. No, ei tämän lääkärin mielestä. Minulla ja minun tunteilla, mielipiteillä ym. ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.

ONNEKSI sairaalassa oli vapaa leikkausaika 19.7 niin ei tarvitse viettää loppuraskautta tuhottoman suuren vitutuksen kanssa! Toivon vaan, että kumpikaan tapaamistani naislääkäreistä ei minua leikkaa tai tule edes lähelle leikkaussalia.

Synnytyspelko ja miehen kannustavat sanat

Olen alusta saakka pelännyt synnytystä ja nyt raskausviikolla 20 pelot eivät ole ainakaan hiipuneet! Olin vielä sen verran typerä, että katsoin jokin aika sitten synnytysvideon jossa näytettiin kaikki ja perkeleen läheltä!

Siis tottakai kaikki aikuiset tietää, mistä ne lapset syntyy, mutta voi vittu sitä järkytystä kun akan paikat venyi ja paukkui.

Silmät selälläni katsoin videota ja vannoin taas pyhästi, että minun alapäästäni ei tule kukaan ulos. Sillä hetkellä ajattelin, ettei sinne kukaan pääse enää sisäänkään! Ennen videota olin kutakuinkin päässyt sopuun itseni kanssa siitä, että jos en saa sektiota pelkoperustein, voisin suostua vesisynnytykseen. Hyvä idea, kunnes luin, ettei se KYS:ssa ole edes mahdollista! Avautumisvaiheen siellä voi kuulemma lillua, jos sairaalan ainut amme on vapaana.

Puhuin viime viikolla miehelleni ensimmäisen kerran peloistani, eikä olisin pitänyt silloinkaan. Hän kun ei ole niitä kannustavimpia ihmisiä. Minulla ei kuulemma ole syytä pelätä synnytystä, se on kuin kävisi krapulapaskalla. Aivan.. Myönnettäköön, että saatoin hieman räjähtää. Toki hän on ollut ex-akkansa mukana synnytyksessä, mutta tekeekö se hänestä expertin asian suhteen? Tuskinpa ex-akka niin selkeästi on voinut tunnetilansa raportoida, että kivut ja muut välittyvät vieressä tollottavalla miehelle!

Ja kiitos tämän akan, joka miehen synnytykseen mukaan PAKOTTI, nyt hän ei halua mukaan kun minä lähden synnyttämään.

Toinen kommentti oli, onhan niillä siellä lääkkeet. Onpa hyvinkin, olen vain lukenut, ettei se saakelin epiduraalikaan kaikilla toimi. Mutta päätin keskustelun siihen, kun koin, että keskustelu eteni yhtä hienosti kuin tiiliseinän kanssa.

Ai niin, mies myös tiesi kertoa, että väliliha leikataan lähes kaikilta, vaikka minä puolestani olen lukenut, että leikkaukset ovat vähenemään päin. Myöskin LÄHES KAIKILLE tulee pahoja repeämiä, "puoli pillua" repeää. Aaaw, kiitos rakas kun lievensit pelkojani <3 

Suurimmat pelkonihan synnytykseen liittyen ovat:

1. Kipu

Kipukynnykseni on muutenkin aivan jumalattoman matala, joten miksi synnytys olisi niin kovin auvoisa kokemus? Enkä takuulla luota siihen, että mitkään lääkkeet saavat minut sellaiseen euforiaan, ettei se sattuisi. Seuraava argumentti liittyy myös kohtaan kaksi: vaikka epiduraali on käsittääkseni suosituin kivunlievitysmenetelmä, se ei lainkaan edesauta synnytystä vaan päinvastoin, koska juuri oikeat(ja samalla väärät) paikat ovat puutuneet(jos ovat)!

2. Vauvan hyvinvointi

Entä jos väsyn ponnistamaan, en saa lasta ulos tarpeeksi ajoissa? Entä jos vauva jää jumiin? Synnytysasentokin rassaa. Vaikka nykyään voi synnyttää melkein missä asennossa vain, mutta puoli-istuva asento jonka tänäkin päivänä moni valitsee, on painovoiman vastainen! Se yhdistettynä epiduraaliin.. Siinähän on katastrofi valmis!

3. Paikkojen repeäminen ja venyminen/löystyminen

Minun tyttövehkeitteni läheltä leikkausvälineet helvettiin! En tiedä onko turhamainen oikea sana, mutta en parempaakaan löydä. Olen siis siinä määrin turhamainen, että vaikka lapsi on erittäin toivottu, en halua paikkojeni venyvän ja löystyvän siinä määrin, että a) kusen jatkossa alleni jatkuvasti ja b) mies saa touhuta jalkovälissäni tuntikaupalla ilman että kummastakaan tuntuu miltään.

Huomenna on aika neuvolaan, jossa kirjoitellaan lähetettä pelkopolille. Ainakin tällähetkellä ajatus alatiesynnytyksestä tuntuu mahdottomalta, joten polin psykologit ja muut saavat tosissaan tehdä töitä palkkansa eteen.