Tunnelmat ennen sektiota

Tässä nyt on oltu tasan 39viikkoa raskaana, joista 25-30 vonguttu sektiota ja panikoitu/raivottu/itketty, että saadaanko sitä ja siinä sivussa riidelty miehen kanssa samasta aiheesta. Ylihuomenna on sitten vihdoinkin käsillä se päivä, kun pikkukaveri revitään kohdun lämmöstä tähän kylmään ja julmaan maailmaan. 

Vaikka lapsi on äärimmäisen toivottu ja itsepäisyyttäni sain sen sektion, paniikki vaan yltyy mitä lähemmäksi SE päivä tulee. Ja miksei yltyisi? Se on takuulla tähän astisen elämäni suurin ja onnellisin päivä ja vaikuttaa koko loppuelämään. 

Ei se itse operaatio niinkään jännitä tai pelota, uskoisin saavani lääkärin, joka on tehnyt kyseisiä toimenpiteitä ennenkin. Mieltä vaivaa ylipäänsä se, että ei ole minkäänlaista kokemusta mistään vastaavasta. Enhän minä jessus sentään ole ollut sairaalassa yötä sen jälkeen kun itse synnyin! 

Voimakasta ahdistusta tuottaa myös operaatiosta toipuminen, pysyykö haavat varmasti kiinni, kuinka pian pääsen jalkeille ja säästynkö siltä pelätyltä keuhkoveritulpalta, ja entäs ne kivut sitten?! Vauvaan liittyvät huolet on sitten taas erikseen, onhan toveri varmasti terve, miten on maidontulon laita ja kelpaahan minun maito vauvalle, eihän vauvalle tyrkytetä tuttia tai korviketta sairaalassa?

Koska päästään kotiin ja miten selvitään 24/7 pienen nyytin kanssa? Miten yösyötöt, nostaako mies vauvan minun viereen vai syöttääkö hän pientä pullosta? Tai ensin pitäisi kysyä, herääkö mies yöllä jos tai kun vauva itkee nälkäänsä..

Yksi jännitysmomentti on myös sairaalassa olo miehen osalta. Minä tein selväksi, että yksinäni en siellä makoile! Jos ei saada perhehuonetta, niin sitten keksitään joku muu ratkaisu, jolla mies pysyy sairaalan seinien sisäpuolella saman ajan kuin minä ja vauvakin. Tästä voi tulla päänsärkyä niin minulle kuin hoitajillekin.. Perhehuoneen kohtalo selviää vasta huomenna, kun hoitaja soittaa verikokeen tulokset ja kertoo, mihin aikaan meitä odotetaan sairaalaan.

Karvalapsien osalta tilanne on vihdoinkin hallinnassa, pienoisen juupas-eipäs- leikin jälkeen. Tuleva mummo saapuu vierailulle huomenna ja pitää kodin pystyssä ja lapsukaiset kylläisinä paluuseemme saakka. Tästäkin projektista "meinasi" tulla älytön huuto ja raivo kun tuntui, ettei mikään onnistu mitenkään päin!

Eniten vituttaa kaikki

Huomenna tulee kuluneeksi viikko siitä, kun mieheni lähti leikkimään työmyyrää toiseen kaupunkiin. Tarkemmin sanottuna Suonenjoelle ja mansikkamaalle. Vitutushan alkoi oikeastaan jo siitä. Jättää nyt minut yksin näin lähellä synnytystä liitoskipuineni kaikkineni!!

Älkää huoliko, jatkoa seuraa. Alkuviikosta pellolle saapui hameväkeä Itäisestä naapurista ja mies soittaa illalla hymy korvissa, kuinka Olga oli jo kosinut häntä. Olin oikein, oikein iloinen.

Äsken tuli puhelu, jossa jo naureskeltiin, että oltiin oltu soutelemassa kahden Tatjanan kanssa ja oli tullut pusuja kummallekin poskelle. Jostain syystä minulla alkoi katkeilla verisuonet päässä aika vinhaan tahtiin.. On kuulemma tulossa Facebookiin kuvia. Can´t wait saatana!!!
Ei kuulemma kannata olla mustasukkainen koska "ei ne anna pillua kuitenkaan." Voisin väittää, että sattui HYVIN väärä sanavalinta. Tuosta kun saa sellaisen käsityksen, että yritystä kyllä on!!
Vielä jos tulee puhelua aiheesta niin kysyn, että onko edes maininnut että kotona on akka ja ihan perkeleen kiukkuinen. Veikkaisin, että ei ole..

Onhan se toki miehestä mahtavaa kun rekkalastillinen Itä-naapurin ilolintuja sirkuttelee ja lirkuttelee. Takuulla hivelee itsetuntoa. Mutta sitten olen minä.. Viimeisilläni raskaana, käytännössä kahlittu kotiin seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja ulkomuoto on lähempänä valasta kuin naista. Kuka minun itsetuntoa hivelee?!

Synnytystapa-arvio rv36

Tässä on sujuvasti vierähtänyt yli kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Ei vaan aivot toimi näin helteillä, vaikka aikaa kyllä olis enemmän kuin tarpeeksi! Sairausloma muuttui äitiyslomaksi kesäkuun loppupuolella, mutta eipä tuo mitenkään vaikuttanut mihinkään, loma kuin loma.

Viime viikon keskiviikkona oli odotettu ja pelättykin synnytystapa-arvio ja samalla viimeinen KYS-käynti ennen synnytystä. Oltiin sovittu, että mies lähtee sinne mukaan, lähinnä henkiseksi tueksi, kun mua ahdisti etten tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Meidän yllärinä tehty Tallinnan reissu veti budjetin kuitenkin miinuksen puolelle ja mun piti mennä sinne yksin.

Ensinnäkin, olin taivaissa siitä, että bussissa oli ilmastointi! (Hyvä tuuri ei kuitenkaan yltänyt enää kotimatkalle..) Polilla oli eri lääkäri kuin viimeksi, mikä ei valitettavasti parantanut tilannetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta molemmat näistä nuorehkoista naislääkäreistä oli hyvin tympeitä. En siis tullut toimeen tämänkään koppelon kanssa.

Jälleen kerran käytiin läpi ne syyt miksi olen pelkopolille tullut ja lääkäri selitti tutut jutut kivunlievityksestä ja synnytyksen kulusta ja plaa plaa. Seuraavaksi oli ohjelmassa ultraääni. Vauva oli raivotarjonnassa ja erehdyin kysymään, että mahtuuko se vielä kääntymään. (Kysyin lähinnä siksi, että osaisin paikallistaa vauvan liikkeitä, onko ne potkuja vai myllertääkö muuten vain.) Vastaus oli tyly, mahtuu mutta eipä sillä ole merkitystä. Tämä selvä... Painoarvio oli 2534g mikä on kuulemma ala- ja keskikäyrien välissä. Olisin halunnut kysyä, että kasvaako vauva vielä paljon, mutta enpä uskaltanut..

Sitten sisätutkimukseen.. Minulle on tehty sisätutkimus kolmesti tuo kerta mukaanlukien ja tämä viimeisin oli ehdottomasti epämukavin. Vittumaisin itseasiassa. Tuntui, että lääkäri oli kyynärpäitään myöteen sisälläni ja väkisin tunki ja tunki syvemmälle! Mieleni teki potkaista ja lujaa! Liitoskivut olivat siihen asti olleet kamalat, mutta tuon jälkeen triplasti kamalammat. En meinannut päästä kävellen pois sairaalasta!

Sektiopäivän päättäminen oli lystiä sekin. Siihen kun ei itsellä ei sanavaltaa ei sitten lainkaan. Kyseisiä toimenpiteitä tehdään kahtena päivänä viikossa ja lääkäri ilmoitti, että päivät ovat 19 ja 23.7. Laskettuaika on siis 24.7 ja voitte kuvitella miten kovasti teki mieli älähtää tuon 23pv kohdalla! Sanoin, että 19pv ja vastaus tiuskaistiin: ei siihen itse voi vaikuttaa! Eipä tietenkään..
"Kohteliaasti" lääkäri sitten tiedusteli, että miksi aiempi päivämäärä. Luettelin kaiken paniikkihäiriöstä ja liitoskivuista lähtien aina siihen ahdistukseen, että entä jos vauva lähteekin syntymään omia aikojaan, enkä esim. ehdikään sairaalaan.

Jännäähän tässä on se, että neuvolassa ja joka paikassa on painotettu sitä, että kun äiti voi hyvin niin vauva voi hyvin. No, ei tämän lääkärin mielestä. Minulla ja minun tunteilla, mielipiteillä ym. ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.

ONNEKSI sairaalassa oli vapaa leikkausaika 19.7 niin ei tarvitse viettää loppuraskautta tuhottoman suuren vitutuksen kanssa! Toivon vaan, että kumpikaan tapaamistani naislääkäreistä ei minua leikkaa tai tule edes lähelle leikkaussalia.