Avioliitto on aina ollu mulle tärkeä asia. Myös sen jälkeen, kun omat vanhempani erosivat lähes 20 vuoden naimisissa olon jälkeen. Avioliitto merkitsee minulle sitoutumista, rakkautta ja virallisuutta. Haluaisin olla rakastamani miehen kanssa virallisesti yhdessä ja että saman katon alla asuvilla olisi sama sukunimi. En tarvitse tuhansien eurojen sormusta, enkä isoa hääjuhlaa. Nopea visiitti maistraattiin riittäisi ja mieleinen sormuskin löytyi alle sadalla eurolla.
Asiassa on kuitenkin yksi este, eikä mitenkään pieni. Mieheni ei halua naimisiin. Ikinä. Hänen perustelunsa asialle ovat: siinä ole ole mitään järkeä ja olen niin päättänyt. Hieman olisin kyllä kaivannut syvällisempää selitystä..
Olemme keskustelleet/riidelleet asiasta kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran joulukuussa ja viimeisimmän(ja todennäköisesti viimeisen) kerran nyt toissailtana/yönä. Molemmat kerrat päätyivät minun raivoon/itkuun. Se, että mies torjui naimisiinmenon tuntui siltä kuin hän olisi torjunut minut kokonaan. Ja sehän ei tuntunut hyvältä. Minulle tuli sellainen olo, että hän haluaisi pysyä "vapaana" jos vaikka joku parempi sattuisi kohdalle. Onpahan helpompi hypätä jonkun vosun matkaan, kun ei sormus kiristä...
Vitutustani lisäsi se, että mies on elämänsä aikana kihlannut kaksi naista. Mikä minusta teki niin epänaitavan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti