Putkareissu ja vittuuntunut mamma

Jaaha, mistähän sitä aloittaisi.. Vaikkapa siitä, että perjantaina alkoi hermot vinkua klo 15 kieppeillä kun mies ilmoitti kaverilleen puhelimessa, että meinaa olla tänään humalassa. En erityisemmin ollut alkoholin ystävä ennen raskautta(join ehkä kerran kuukaudessa, jos sitäkään) ja nyt vielä vähemmän. Alkaa vituttaa esim. pullojen kilinä tai pullon/tölkin avaamisen ääni. Kaljan hajusta puhumattakaan. Perjantaina lisävitutuksen toi se, että rahatilanteemme on tällä hetkellä erittäin huono. Mutta mikäpäs siinä.. mies kaljakauppaan ja minä mököttämään makuuhuoneeseen.

Mukaan tarttui laskujeni mukaan 13 pulloa olutta, mikä on tuolle vieressäni nukkuvalle apinalle aivan liikaa. Mulle tuotiin säälistä suklaata ja saunalimpparia. Ikään kun minä jonnekin saatanan saunaan hänen kanssaan lähtisin!

Mökötin makkarissa salkkareihin asti ja mies kävi aina vieressä nuohoamassa ja vinkumassa, että älä oo vihanen ja plaaplaa. Salkkareitten jälkeen menin takaisin makkariin. Pääsinpähän hyvin alkuun Minishoppaaja- kirjassa, joka muuten on mainio!

Jollain ihmeen konstilla lähdin sinne saunaan, kun mies lupasi että osaa käyttäytyä ja osasihan se. Mitä nyt askel hieman heitti. Suihkun puolelle kertoi, että lähtee varmaan yhden kaverinsa luo myöhemmin. Kaverihan on paikallinen huume"keisari" joten ai saatana kun otsasuoni taas sykki. Mutta, mitäpäs sitä minulta kysymään mitään, vaikka yhdessä asutaankin..

No, saunan jälkeen makkariin ja kuulin jossain vaiheessa kun ulko-ovella oli trafiikkia. Ei vaatinut kovin kummoista päättelykykyä..

Nukkuminen oli ärsyttävää kun lonkkia kolotti ja kääntymiseen meni varttitunti. Miestä ei kuulunut yöllä, aamulla eikä päivälläkään kotiin. Puhelimeen ei vastattu ja jossain vaiheessa siitä loppui akku, soitinkin ehkä 32 kertaa...  Mielessäni kävi parikin vaihtoehtoa: joko mies on jatkanut ryyppäämistä, on huorissa, tai on putkassa.

Iltapäivällä mieheni eno soitti minulle. Rakkaani oli viety putkaan ja enomiehellä ei ollut aavistustakaan miksi. Syy siihen, miksen minä saanut puhelua kyttikseltä on siinä, ettei armaani muista puhelinnumeroani ulkoa. No, hän oli pyytänyt enoaan soittamaan minulle että veisin hänelle tupakat. Vittu!

Kunnollisena avovaimona toki vein tupakat, vaikka mielessäni kävi, että saisi ihan hyvin miettiä tekosiaan ilmankin.. Paikalla ollut vartija ei todellakaan ollut asiakaspalveluihmisiä. Luultavasti liian monta vuotta virassa..

Koska miehelläni on haku päällä sakoista ym. oletin, että todennäköisesti näemme seuraavan kerran 2-3kk päästä. Siinä ei sinällään mitään ongelmaa, koska olimme puhuneet asioista moneen kertaan. Minua vain rassasi epätietoisuus siitä, että miksi hänet oli sillä kertaa pidätetty.

Sunnuntai-iltapäivänä se saakelin apina tuli kotiin ihan muina miehinä! Ja aloitti heti vinkumisen, etten ole siivonnut. SIIVONNUT, SAATANA!! Se olen tässä vaiheessa MINÄ, jolla on varaa kuittailla yhtään mistään!!

Homma oli mennyt niin, että mies oli ollut tulossa kotiin perjantaina, kun kaksi tuntematonta miestä oli käynyt hänen kimppuunsa abc:lla. Miehelläni on kyynelkaasut aina mukana, joten hän oli kaasuttanut nämä heput. Siitäpä siis putkaan lähtö. Uusia syytteitä ei onneksi tule, sillä kellään ei ole mitään vaatimuksia, eikä kenellekään sattunut pahempaa.
Mieheni naama on kyllä sen näköinen, että jotain on touhuttu...

Että jokohan nyt tässäkin parisuhteessa alettaisiin kuunnella minun mielipiteitäni esim. juomisen ja sopivan seuran suhteen?

Unihöpinät ja bloggaajan yksityisyys.

Olen koko ikäni rakastanut nukkumista. Se on syömisen lisäksi kenties parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Vihaan aikaisia herätyksiä ja olen aina aikeissa tehdä murhan, jos joku herättää minut kesken unien.

Niin, tai olin ennen raskautta. Aikaisemmin hiippailin nukkumaan puolen yön tienoilla ja nukuin aamulla kymmeneen, tai kauemmin jos kissat eivät häiriköineet tai ei ollut mitään velvollisuuksia. Sitten tulin raskaaksi.
Ei siinä mitään, että minua väsyttää lähes 24/7 ja menen nukkumaan viimeistään kymmenen uutisten jälkeen (joskus jopa yhdeksältä). Mutta kun herään aamulla kahdeksan aikaan ja todellakin ilman herätyskelloa!
(Miehellähän on taas toisenlainen rytmi, kukutaan jossain fuckbookissa hyvästikin yli puolen yön ja heräillään puolenpäivän jälkeen, kun minä olen käynyt 10 kertaa potkimassa perseelle.)

Toisaalta on kivaa kun on valoisaa ja makkari täyttyy luonnonvalolla. Toisaalta taas minut herättää nälkä tai pakottava tarve päästä vessaan. Ei niin kivaa. Vielä jos oppisin heräilemään keskellä yötä ja olemaan vittuuntumatta, olisi paketti koossa vauvaa varten :D

Asiasta toiseen.. pohdin illalla sängyssä maatessani blogeja, omaani ja muiden sekä tietenkin niiden kirjoittajia. Olen huomannut, että osa paljastaa itsestään nimeä ja kuvaa myöten kaiken, osa taas jättää jotain yksityisyyden verhon taa(keksinkö uuden sanan?).

Itselle nimettömyys ja kuvattomuus oli tietoinen valinta. Tämä siitä syystä, että koen että voin kirjoittaa paljon vapaammin kun ihmiset ei tiedä kuka näitä juttuja kirjoittaa. En mielelläni harrasta itsesensuuria, mutta en myöskään halua että alaikäinen pikkusiskoni tms. lukee esim. seksielämästäni. You know what I mean..
Varmasti jos joku läheinen blogiini eksyy, saattaa kirjoittajan tietää. Vaikka jo kissojen määrästä :DD

Viherpeukalointia

Olen lähes koko aikuisikäni ollut varsin innokas viherpeukalo, vaihtelevalla menestyksellä. En niinkään välitä kukista, varsinkaan sellaisista värikkäistä ilmestyksistä, mutta muut viher- ja hyötykasvit kiinnostavat. Jälkimmäiset erityisesti.

Olen silloin tällöin iskenyt ruukkuun milloin mitäkin, aina vesimelonin siemenistä sitruunan siemeniin. Lopulta siinä on käynyt niin, että kasvit ovat kuolleet omia aikojaan tai kissat ovat avustaneet prosessissa. En nimittäin ole ollut erityisen pikkutarkka kasvatuspuuhissa. Ne ovat olleet lähinnä "sinne päin".

Viime vuoden puolella otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja perustin vaatehuoneeseeni pienoiskasvihuoneen. Siellä oli vadelmapuska(kyllä, kerrostalossa) sekä paprika, jonka kasvatin aivan alusta saakka. Kissat pääsivät jossain vaiheessa rellestämään kasvihuoneeseen ja voi sitä hermojen paukahtelua..
Se on varsin kaunis näky, kun suurikokoisin  kissa istuu vattupuskassa ja mutustelee lehtiä! Paprikani välttyi pahemmilta vaurioilta, mikä on ERITTÄIN HYVÄ, sillä siinä oli jo kukkia <3

Tilanne on tänäpäivänä tämä: vattupuskasta on jäljellä yksi pieni taimi, jonka toivon joskus kasvavan suureksi ja vahvaksi. Paprikan kukkaset ovat päätyneet kissojen vatsaan ja jäljellä on yksi suurehko(onneksi) taimi.

Sitten kevään ja kesän projekteihin.. Edellisestä asunnosta poiketen, meillä on nyt käytössä parveke, joka on puutarhuroinnin kannalta mahtava idea! Kunhan suuruudenhulluus ei saa minusta valtaa..

Tällä hetkellä sinne on nimittäin tarkotus tunkea hyötykasvia jos jonkinmoista. Ideanahan se siis on ehkä paras mahdollinen! Miksi ostaa kaupasta kalliilla, kun voi itse kasvattaa kotona?!
Kirsikkatomaatit ovat suurta herkkuani, joten niitä on ehdottomasti saatava. Samoin jotain pientä mansikkalajiketta, jonka voi tunkea amppeliin. Mieleni tekisi kokeilla myös jotain suht lyhyttä hernelajiketta. Koska tuoreet herneet vaan on niiiin hyviä.
Oho, eihän noita ollut edes montaa! Yllätän näköjään jo itsenikin.

Ehkä vielä joskus pääsemme muuttamaan maalle ok-taloon, jonne saa juuri niin suuren ja mahtavan puutarhan ja kasvimaan kun itse haluaa. <3 Tosin..se täytyy aidata, ettei nuo karvaiset lapset pääse sinne möyrimään.

Rakenneultra 20+5

Eilen oli kauan odotettu rakenneultra. Pohdin edellisenä iltana tulevaa ja mieleeni muistui, että ei saatana! onhan siinä ultrassa muustakin kyse kuin siitä, että onko kaveri tyttö vai poika! Miten olen voinut sivuuttaa noinkin tärkeän asian?!

Neuvolaan mentiin bussilla(ah, ihastuttavat 7km) ja odotushuoneessa pureskeltiin kynsiä, että onko kaverilla kaikki sormet ja varpaat, sisäelimet kunnossa jne jne. Olin erittäin tyytyväinen, että sain  mieheni mukaan. En varsinaisesti tarvinnut henkistä tukea, mutta oli hyvä että hän oli paikalla.

45minuuttia siihen operaatioon meni. Välillä en tiennyt, että oksennanko vai kusenko housuuni, kun hoitaja paineli mahaani ja yritti saada parhaat näkymät pikkukaverista. Kaikki oli kuitenkin vaivan arvoista. Pienellä on kaikki niinkuin pitääkin. Painoarvio minua jäi rassaamaan. Hoitaja sanoi, että tyyppi painaa n.398g ja kun kysyin, onko se normaalipaino niin vastaus oli kyllä. Neuvolasta saamani vihkosen mukaan näillä viikoilla tyypit painaa alle 350g.
Istukka on edessä, joten ei kuulemma ihmekään etten tunne vielä potkuja. Tyyppi potkii vaan istukkaa! Ja kaveri viihtyi muuten todella ylhäällä! :o

Ja sitten siihen sukupuoleen.. Tyyppi pihtasi jalkoväliään hyvinkin tarkasti! Vasta operaation loppupuolella alkoi jalat aueta ja kyllä siinä aika selväksi tuli, ettei paljon mekkoja ostella! Minulla ei ole ollut minkäänlaisia tuntemuksia, että kumpi siellä mahassa möyrii, eikä oikeastaan edes erityisiä toiveita. Kun on halunnut lasta niinkin monta vuotta kuin minä, sillä sukupuolella ei ole minkään valtakunnan merkitystä!
Mies sen sijaan on alusta asti ilmoittanut, että se on poika. Joten, voi sitä omahyväistä ilmettä kun hoitaja ilmoitti, että mitkä vehkeet siellä jalkovälissä vilkkuu!

Nyt kun sukupuoli on selvillä, päästään tappelemaan nimestä <3 Mies nimesi tyypin Uuno-Eeroksi jo positiivisen testin aikaan, mutta ei saatana..

Itkupotkuraivarit ja seksiä, neiti 26veen lauantai

Se lauantaihan meni sitten oikein kivasti vituilleen..

Heräsin muutamaa tuntia ennen miestäni ja menin sitten kiehnäämään viereen, toiveissa hieman hellyyttä kunhan hän heräilee. Joopajoo, toiveeksi jäi. Jätkä vaan kysyi, että onko kahvia ja onko kissojen kusiastiat tyhjennetty. Romantiikkaa kerrakseen.

Siitäpä se mökötys sitten lähti. Ja mies sai moneen kertaan kysellä, että mikä on vikana. Viimeisellä kerralla kysymys tuli huutamalla. Ja samalla saatanan sekunnilla kyyneleet tulvahti silmiin ja syöksyin makkariin peiton alle, samalla kiljuen, että ÄLÄ HUUDA MULLE! Tovin sain siellä olla keskenäni, kunnes mies tuli silittelemään, että puhu nyt, mikä sulla on.

Sain joten kuten nyyhkittyä sen, mikä on rasittanut jo pidemmän aikaa. Minä tarvitsen läheisyyttä ja koskettelua. Eikä sen aina tarvitse liittyä seksiin. Pieniä huomionosoituksia ja pusuja, vaikka kesken ruuanlaiton tai sohvalla makoilun. Mutta kun mies ei ole samanlainen kiehnääjä kuin minä..
Mulla on kieltämättä välillä sellainen tunne, että haluaako hän enää minua.

Otin myös puheeksi seksin. Hommassa sinällään ei ole mitään vikaa, toimintaa on useamman kerran viikossa ja nautin siitä todella paljon(vaikkakin himot hyrräilee joka päivä ja monta kertaa päivässä). Toimituksessa kuitenkin häiritsee se, että sen jälkeen haluaisin makoilla toisen vieressä, pussailla ym. mutta ei. Joko mies kääntää kylkeä tai pomppaa suihkuun. Siitä kieltämättä tulee aika käytetty olo.

Avautumiseni jälkeen mies päätti sitten ottaa neuvoni käyttöön ja sain koskettelua. Vaikken tarkoittanutkaan, että se koskettelu suuntautuisi pelkästään napani alapuolelle, niin eihän siitä voinut olla nauttimatta.

Lauantain suursiivous vastentahtoisesti

En ole varsinaisesti mikään kodinhengetär, myönnettäköön. Siivoaminen on ihan perseestä, siitäkin huolimatta että operaation jälkeen koti näyttää kivemmalta kuin ennen sitä. Ennen suhdettani A:n kanssa metodini siivouksen suhteen oli se, että teen sen vain silloin kun on absoluuttinen pakko. Sama päti myös tiskaamiseen, joka kuitenkin oli hieman kivempaa ja valitettavasti tehtävä useammin, koska omistan rajallisen määrän astioita.
Sen sijaan ruuanlaitosta, leivonnasta ja pyykinpesusta(silloin kun oli oma pesukone) nautin. Varsinkin kun kaikkea tuota ei tarvinnut tehdä vain itseä varten. Tiedän, sairasta, että nauttii toisen kalsareiden pesusta.

Nykyinen mieheni on adhd.n omaava siivoushullu. Perkele! Eikä siinä mitään, en pane pahakseni jos hän heiluttaa imuria pari kertaa viikossa ja tiskaa. Mutta kun hän teki sen joka saatanan päivä suhteemme ensimmäiset 4kuukautta. Myönnän, vitutti ja kovasti. Sen lisäksi sain huonon omatunnon, koska en itse tehnyt "mitään."
Yksi juttu mikä tuossa siivousvimmassa myös ärsyttää on se, että sen siivouksen on tapahduttava hänen heräämistään seuraavien viiden minuutin aikana. Minä tarvitsen aamulla aikaa herätä, ja siihen tarvitaan kahvikupponen tai pari, sekä tuoreet sanomalehdet.

Muutettuamme uuteen ja virallisesti yhteiseen kotiin, minua on alettu pakottaa myös siivoukseen, mikä on HYVIN ärsyttävää! On tosin miellyttävämpää imuroida, kun on enemmän tilaa ja sen saatanan vehkeen kanssa sopii heilumaan ilman, että törmää kalusteihin ja koristevaasit on vaarassa tipahtaa.

Pyykinpesusta ja ruuanlaitosta on tullut molempien puuhaa, joskin pyykit lajittelen aina minä. Siihen on kyllä varsin hyvä syy.. Mies todennäköisesti heittäisi ne kaappiin miten sattuu, kun taas minulla on olemassa tietty järjestys jokaiselle rievulle.

Kun mies eilen ilmoitti, että huomenna on sitten suursiivous, pestään oikein lattiat ja ikkunatkin, ensimmäinen ja oikeastaan ainut reaktioni oli: ei helvetti! Odotan siis "innolla" mitä saan tänään tehdä kauniin kotimme eteen.

Perjantai on perjantai, myös saikulla

Yksi syy siihen miksi pidän perjantaista vaikkei minulla työn tai opiskelun tuomio velvoitteita olekaan on se, että se on meidän saunapäivä. Asumme siis kuppaisessa kerrostalossa, jossa on yhteinen sauna, joskin se on kutakuinkin nykyaikainen malli pukuhuoneita ja tuplasuihkuja myöten.

Muuttaessani tämän talon pieneen kaksioon elokuussa 2012, varasin saunavuoron perjantaille klo21-22. Ainut vapaa iltavuoro ja ajattelin, että loistavaa käydä saunassa ennen illan rientoja. Niitä rientoja ei yli puolen vuoden aikana ole ollut ainoatakaan.

Vaikka raskauden myötä olen väsynyt lähes 24/7, useimmiten jaksan raahautua saunaan noinkin myöhään. Kerran olen pesutilassa meinannut pyörtyä. Laskin, että olin ilmeisesti silloin juuri tullut raskaaksi ja se saattoi vaikuttaa asiaan. Homma meni ohi, kun mieheni hädissään auttoi minut hetkeksi makuulle. (Sen jälkeenhän olen pyörtynyt kotona keittiössä ja meinannut pyörtyä mm. bussipysäkillä. Mahtava tunne!)

No niin, nautimme siis saunasta juomien(minä jaffan, mies koffin) ja yleensä saunamakkaran kera. On ihanaa kun saa heittäytyä ylälauteelle pitkäkseen. Tosin raskauden myötä tulee saunassa aika nopeasti huono olo ja täytyy käydä viileässä välillä.
Saunan ainut miinus on se, että se lämpiää aivan liian kuumaksi minun makuun. Siellä on "lähtölämpö" jo 80 astetta, mikä alkaa olla meikäläisen maksimi.
Kymmeniä kertoja olen miehelleni sanonut, että ÄLÄ heitä löylyä enempää, mutta ei. Muutama kauhallinen vettä kiukaalle ja meikäläinen suksii salamana pesutilojen puolelle. Kerran lähdin koko saunasta, kun vitutus yltyi niin suunnattomaksi.

Saa nähdä miten käy tänään, onko tiedossa levollinen saunahetki ennen nukkumaanmenoa, vai poistuuko sieltä taas kiukkuinen akka.

Hei, meillä riidellään (taas)!

Riitely, tuo parisuhteen sokeri ja suola <3

Olen viime aikoina pannut merkille, että riitelemme avopuolisoni kanssa hyvin usein. Lähinnä se olen minä, jota jokin asia alkaa vituttaa ja sitten huudetaan, raivotaan ja joskus paiskotaan ovia ja itketään. Kuten eilen illalla.

Muutimme viikko sitten uuteen asuntoon, kolmioon. Yksi syy tähän oli se, että halusin vauvalle oman huoneen. Mies teki kuitenkin eilen selväksi, että eihän vauva VOI nukkua omassa huoneessa. Ja sitten minä huudan, raivoan ja olen valmis polttamaan roviolla lastenhuoneeseen ostamani verhot koska: mitäs vittua minä niillä enää teen, kun juniori nukkuu teini-ikään asti meidän vieressä!
Meidän makuuhuoneeseen ei todellakaan mahdu pinnasänkyä ja hoitopöytää niin, että siellä välissä sopisi vielä aikuinen ihminen kävelemään ja kääntymäänkin.

Aiemmin saimme riidan aikaiseksi imettämisestä. Joo, ihan oikein luettu. Olen nimittäin vakaasti päättänyt, että JOS KAIKKI MENEE HYVIN, aion täysimettää 6kk. Hyvinmenemisellä tarkoitan mm. tätä: maitoa riittää, se kelpaa lapselle eikä imettäminen satu törkeän paljon. Tämä ei kuitenkaan kelvannut miehelleni. Ei, hän on sitä mieltä että vauva kuolee nälkään jos on pelkällä maidolla niin kauan. Muutama kk maitoa riittää ja sen jälkeen kiinteitä. Ja taas alkoi vituttaa.
Yritin "rauhallisesti" selittää imetyssuosituksista ja kuinka rintamaito on paras ja täysin riittävä ravinto pienelle vauvalle, mutta kun ei. Taas sama, ´kuin puhuisi tiiliseinälle´fiilis.

Odotan innolla pienokaisen saapumista keskuuteemme, varsinkin kun riitelemme lähes kaikesta häneen liittyvästä jo odotusaikana.  <3

Ai niin, saimme jotenkin sovittua tuon huonehässäkän. Tällä hetkellä homman nimi on se, että me muutamme pieneen makuuhuoneeseen ja juniori saa isomman. Tosin, en tiedä miten se ratkaisee asian josta mies oli kovin huolissaan ´eihän vauvan itkua edes kuule toisesta huoneesta ja sinnekö sinä keskellä yötä menet imettämään moneksi tunniksi.´ Myöhemmin mies vielä kysyi: "eihän sen tarvitse heti nukkua omassa huoneessa?"
Ei, ei tarvitse. Vauva saa kyllä ensimmäiset pari kuukautta viettää samassa makuuhuoneessa meidän kanssa. Olen kovin armollinen äiti.

Synnytyspelko ja miehen kannustavat sanat

Olen alusta saakka pelännyt synnytystä ja nyt raskausviikolla 20 pelot eivät ole ainakaan hiipuneet! Olin vielä sen verran typerä, että katsoin jokin aika sitten synnytysvideon jossa näytettiin kaikki ja perkeleen läheltä!

Siis tottakai kaikki aikuiset tietää, mistä ne lapset syntyy, mutta voi vittu sitä järkytystä kun akan paikat venyi ja paukkui.

Silmät selälläni katsoin videota ja vannoin taas pyhästi, että minun alapäästäni ei tule kukaan ulos. Sillä hetkellä ajattelin, ettei sinne kukaan pääse enää sisäänkään! Ennen videota olin kutakuinkin päässyt sopuun itseni kanssa siitä, että jos en saa sektiota pelkoperustein, voisin suostua vesisynnytykseen. Hyvä idea, kunnes luin, ettei se KYS:ssa ole edes mahdollista! Avautumisvaiheen siellä voi kuulemma lillua, jos sairaalan ainut amme on vapaana.

Puhuin viime viikolla miehelleni ensimmäisen kerran peloistani, eikä olisin pitänyt silloinkaan. Hän kun ei ole niitä kannustavimpia ihmisiä. Minulla ei kuulemma ole syytä pelätä synnytystä, se on kuin kävisi krapulapaskalla. Aivan.. Myönnettäköön, että saatoin hieman räjähtää. Toki hän on ollut ex-akkansa mukana synnytyksessä, mutta tekeekö se hänestä expertin asian suhteen? Tuskinpa ex-akka niin selkeästi on voinut tunnetilansa raportoida, että kivut ja muut välittyvät vieressä tollottavalla miehelle!

Ja kiitos tämän akan, joka miehen synnytykseen mukaan PAKOTTI, nyt hän ei halua mukaan kun minä lähden synnyttämään.

Toinen kommentti oli, onhan niillä siellä lääkkeet. Onpa hyvinkin, olen vain lukenut, ettei se saakelin epiduraalikaan kaikilla toimi. Mutta päätin keskustelun siihen, kun koin, että keskustelu eteni yhtä hienosti kuin tiiliseinän kanssa.

Ai niin, mies myös tiesi kertoa, että väliliha leikataan lähes kaikilta, vaikka minä puolestani olen lukenut, että leikkaukset ovat vähenemään päin. Myöskin LÄHES KAIKILLE tulee pahoja repeämiä, "puoli pillua" repeää. Aaaw, kiitos rakas kun lievensit pelkojani <3 

Suurimmat pelkonihan synnytykseen liittyen ovat:

1. Kipu

Kipukynnykseni on muutenkin aivan jumalattoman matala, joten miksi synnytys olisi niin kovin auvoisa kokemus? Enkä takuulla luota siihen, että mitkään lääkkeet saavat minut sellaiseen euforiaan, ettei se sattuisi. Seuraava argumentti liittyy myös kohtaan kaksi: vaikka epiduraali on käsittääkseni suosituin kivunlievitysmenetelmä, se ei lainkaan edesauta synnytystä vaan päinvastoin, koska juuri oikeat(ja samalla väärät) paikat ovat puutuneet(jos ovat)!

2. Vauvan hyvinvointi

Entä jos väsyn ponnistamaan, en saa lasta ulos tarpeeksi ajoissa? Entä jos vauva jää jumiin? Synnytysasentokin rassaa. Vaikka nykyään voi synnyttää melkein missä asennossa vain, mutta puoli-istuva asento jonka tänäkin päivänä moni valitsee, on painovoiman vastainen! Se yhdistettynä epiduraaliin.. Siinähän on katastrofi valmis!

3. Paikkojen repeäminen ja venyminen/löystyminen

Minun tyttövehkeitteni läheltä leikkausvälineet helvettiin! En tiedä onko turhamainen oikea sana, mutta en parempaakaan löydä. Olen siis siinä määrin turhamainen, että vaikka lapsi on erittäin toivottu, en halua paikkojeni venyvän ja löystyvän siinä määrin, että a) kusen jatkossa alleni jatkuvasti ja b) mies saa touhuta jalkovälissäni tuntikaupalla ilman että kummastakaan tuntuu miltään.

Huomenna on aika neuvolaan, jossa kirjoitellaan lähetettä pelkopolille. Ainakin tällähetkellä ajatus alatiesynnytyksestä tuntuu mahdottomalta, joten polin psykologit ja muut saavat tosissaan tehdä töitä palkkansa eteen.

 

Voimakasta turhautumista

Tällä hetkellä, kuten jo parin viikon ajan, olen tuntenut voimakasta turhautumista kahdesta raskauteen liittyvästä asiasta.

1. Pikkukaverin liikkeet eivät tunnu vielä. Tiedänhän toki, että potkujen tunteminen on hyvin yksilöllistä. Mutta on turhauttavaa, jopa vittumaista, lukea joka hiivatin lehdestä ja nettisivulta miten useimmat ensisynnyttäjät tuntevat liikkeet viikoilla 16-20. Niinpä niin, täällä tulee huomenna täyteen 20 raskausviikkoa, eikä tätä mammaa ole vielä potkittu niin, että olisin sen tuntenut!
En kuitenkaan epäile, etteikö pikkukaverilla olisi kaikki kunnossa. <3

2. Mahan kasvaminen. Tämä asia on takuulla sellainen, jonka valittamista kadun myöhemmin. Mutta kun vauvamahaa ei vieläkään ole! Selälläni maatessa tunnen kyllä pientä kasvua tapahtuneen ja tunnen ajoittain otuksen vatsassani, tai ainakin luulen tuntevani.

Vaikka maha ei ole näkyvästi kasvanut, olo on kyllä kovin tukala jo nyt, ja paikkoja kolottaa tasaisin väliajoin!

Ensimmäinen avautuminen, eli tutustumishommia

Kun kaikki muutkin kirjoittelee blogeja, ja varsinkin mammablogeja, niin miksipä en minäkin. Alkuun jotain olennaista(enemmän tai vähemmän) minusta/meistä.

Asun avopuolisoni kanssa Savon suunnalla, minä -86 ja hän -87. Tavattu ja jotenkin jo tutustuttu teineinä, mutta suhde kehkeytyi vasta lokakuussa 2012 hyvin ihmeellisten asioiden seurauksena. Ja vauhdikkaasti kehkeytyikin. Raskaustesti näytti positiivista jo marraskuussa.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta toivottu, molempien osalta. Tosin miehen ensireaktio raskausuutiseen oli: "voi vittu!"

Vietämme ihastuttavaa työttömän ja sairauslomalaisen arkea, eli tuijottelemme toisiamme ja mökissä häärääviä kissoja(joita on 7. ja ei, en kirjoittanut väärin, etkä sinä lukenut väärin) 24/7.  Kumpikaan ei oikein tunne paikkakunnalta ketään, joten lystiä on. Pinna palaa usein, tai lähinnä se olen minä jota vituttaa melkein kellon ympäri. Laittaisin sen mieluusti raskauden piikkiin, mutta se ei kuulemma ole mikään selitys.

Helppo elämä koostuu myös virastoissa juoksemisesta ja sosiaalitoimiston kanssa riitelystä. Kuinkas muutenkaan. Vaihdoimme juuri asuntoa pienestä kaksiostani suht tilavaan kolmioon. Sosiaalitätsykän mielestä emme olleet ansainneet vuokratakuuta, koska muutto ei ollut tarpeellinen. Aivan, miksipä olisikaan, jos perhekoko on kesään mennessä kasvamassa yhdestä kolmeen? Maksoimme siis takuuvuokran itse ja nyt olemme entistä köyhempiä. Jaksan silti iloita(toistaiseksi) siitä, että tätsykkä sai nenilleen, eikä saanut lannistettu meitä jäämään pienempään asuntoon.

Ai niin, jotta elämässämme säilyisi jännitys, on mieheni joutumassa kiven sisään. Varma nakki on 2kk tuomio ja jonain määräämättömänä ajankohtana hovissa käsitellään juttu, josta käräjäoikeus katsoi tarpeelliseksi antaa 1v8kk ehdotonta, vaikka jutun muut tekijät saivat 3-8kk ehdollista. Suomihan on oikeusvaltio ystävät hyvät.

Tämä riittäköön tällä erää. Jos tätä joku lukee, niin saa myös esittää kysymyksiä.

Kiitos ja näkemiin.