Ei mennä naimisiin, ei nyt, ei koskaan..

Avioliitto on aina ollu mulle tärkeä asia. Myös sen jälkeen, kun omat vanhempani erosivat lähes 20 vuoden naimisissa olon jälkeen. Avioliitto merkitsee minulle sitoutumista, rakkautta ja virallisuutta. Haluaisin olla rakastamani miehen kanssa virallisesti yhdessä ja että saman katon alla asuvilla olisi sama sukunimi. En tarvitse tuhansien eurojen sormusta, enkä isoa hääjuhlaa. Nopea visiitti maistraattiin riittäisi ja mieleinen sormuskin löytyi alle sadalla eurolla.

Asiassa on kuitenkin yksi este, eikä mitenkään pieni. Mieheni ei halua naimisiin. Ikinä. Hänen perustelunsa asialle ovat: siinä ole ole mitään järkeä ja olen niin päättänyt. Hieman olisin kyllä kaivannut syvällisempää selitystä..

Olemme keskustelleet/riidelleet asiasta kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran joulukuussa ja viimeisimmän(ja todennäköisesti viimeisen) kerran nyt toissailtana/yönä. Molemmat kerrat päätyivät minun raivoon/itkuun. Se, että mies torjui naimisiinmenon tuntui siltä kuin hän olisi torjunut minut kokonaan. Ja sehän ei tuntunut hyvältä. Minulle tuli sellainen olo, että hän haluaisi pysyä "vapaana" jos vaikka joku parempi sattuisi kohdalle. Onpahan helpompi hypätä jonkun vosun matkaan, kun ei sormus kiristä...

Vitutustani lisäsi se, että mies on elämänsä aikana kihlannut kaksi naista. Mikä minusta teki niin epänaitavan?

Takaisin siviiliin ja yöllisiä rakkaudentunnustuksia

Viime viikon torstaina päättyi kuuden viikon yksinäisyys, kun mies pääsi pois vankilasta. Sain häneltä aamulla seitsemän aikaan iloisen puhelun: ne päästi mut pois vankilasta! Viimeiseen asti jännitettiin, että tuleeko lisää sakkoja tms. mutta koska mieheni oli vartijoita kohtaan suht mulkku, eivät he takuulla halunneet pitkittää hänen siellä olo aikaansa. :D Luulen jopa, että korkkasivat pullon kuohuvaa kun pääsivät hänestä eroon.

Noniin, kotiin tultiin sitten kaljakaupan kautta mutta ei vielä  mitenkään humalassa. Olin koko kuusi viikkoa odottanut seksiä ja sainkin sitä kun mies ehti olla kotona alle kaksi tuntia. Loppuhuipennus kyllä jäi saavuttamatta. Syytän siitä hieman sitä, että odotukset olivat tosi korkealla noin pitkän ajan jälkeen.

Torstai päivä meni miehen höyrytessä ja soitellessa ympäriinsä. Tosin hän sammui jossain kolmen aikoihin, heräsi salkkareille ja syömään ja meni takaisin nukkumaan. Osa kaljoistakin jäi odottamaan seuraavaa päivää. Valitettavasti..

Perjantai käynnistyi kaljanjuonnilla ja sitä paskaa haettiin kaupasta lisää, vaikka teinkin selväksi, miten huono rahatilanne meillä on tähän aikaan kuusta. Ei paljoa haitannut. Olin onnellinen kun mies oli taas kotona, mutta samalla pettynyt että sama meininki jatkui kuin ennen linnaan lähtöäkin.

Alkuillasta yhteinen kaverimme tuli käymään ja mieheni sai päähänsä, että NYT lähdetään Kuopioon. Hänen on PAKKO saada tatuointi tänä iltana. Selvennyksenä sen verran, että Kuopiossa asuu ystäväni joka on tehnyt minulle 3 aivan loistavaa kuvaa <3
Kello oli jo tai vasta kuuden pintaan, joten soittoa Kuopioon, että mikä meininki? Olimme kuulemma tervetulleita, joten eikun menoksi.
Paitsi, että... pojat lähtivät ensin hoitamaan "asioita" ja minä en ollut tervetullut mukaan. Voi sitä vitutuksen määrää.. Heidän lähdettyä heittelin tyhjät kaljatölkit pitkin seiniä ja jäin yli tunniksi odottamaan kaksikkoa.

Automatka Kuopioon oli vittumainen. Olin uskomattoman kiukkuinen siitä, että minut oli jätetty yksin, siitä, että mies oli niin humalassa ja vielä polttanut pilveä. Kaiken kruunasi se, että ne aasit tupakoivat autossa, vaikka tein aivan saatanan selväksi sen, etten halua savustaa itseäni enkä vauvaa! Se ei mennyt perille vielä paluumatkaankaan mennessä. Ei edes(=varsinkaan) omalle miehelleni, vaikka olen nalkuttanut asiasta myös kotona.
Olin kiukkuinen ja minua itketti, mutta en missään nimessä aikonut antaa periksi kyynelille.

Perille päästyä oloni ei varsinaisesti helpottanut. Tosin oli ihanaa nähdä ystävää pitkästä aikaa ja päästä puhumaan mieltä painavista asioista. Mies sen sijaan aiheutti lisää vitutusta ja myötähäpeää jankuttamalla samoja asioita kymmeneen kertaan. Niin raivostuttavaa!!

Olimme kotona puolen yön aikaan ja marssin kiukkuisena suoraan sänkyyn, josko aamulla olisi parempi olo. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mies liimautui minuun kiinni ja teki hyvin selväksi, mitä seuraavaksi olisi ohjelmassa. Kaikesta kiukusta huolimatta, en taistellut vastaan. Ihmettelin lähinnä sitä, miten hän niin humalassa kykeni yhtään mihinkään!

Tasan kerran aikaisemmin olemme harrastaneet seksiä yhtä kauan kuin silloin. Ja silloinkin mies oli nauttinut muutakin kuin alkoholia. Liekö siinä selitys, miksi pikkukaveri jaksoi olla toimintakunnossa? Mies ei kyllä lauennut kertaakaan, mutta minä kolmesti! Loppuajasta paikkoja alkoi kyllä jo särkeä aika ikävästi :(

Meillä on yleensä jäänyt suutelu ja muu koskettelu vähäiseksi, suorastaan olemattomaksi, seksin yhteydessä, joten olin erittäin onnellinen että perjantaina niin ei ollut. Kesken seksin sain kuulla seuraavat kohteliaisuudet: sua on niin kiva panna ja rakastan sua ja haluan panna sua koko loppuikäni.

Teistä voi tuntua miltä tahansa, mutta minusta ne olivat kauneimmat sanat jotka olin ikinä kuullut. <3

Meidän rakkaustarina

Olen aina silloin tällöin muistellut, mistä minun ja mieheni suhde sai alkunsa. Tätä mietin myös illalla, kun en saanut unta. Taisin ensimmäisessä postauksessa mainita, että tunsimme toisemme jo alle parikymppisinä, mutta mitään moikkailua kummempaa ei ollut.

Kaikki alkoi Facebookista syksyllä 2012. Isäni oli ollut A:lle kuskina ja tämä oli todennut, että voisi ottaa minusta emännän itselleen. Isä ei tosin ollut ajatuksen kannalla. Mies itse kertoi minulle tämän tarinan. Myöhemmin fb:ssa hetken mielijohteesta kirjoitin, "et sinä minusta emäntää saa, mutta voishan sua joskus panna."  Tämä viimeistään herätti miehen mielenkiinnon. :D
(Syy siihen, miksi en lämmennyt suhteelle, on se, että kihlattuni oli kuollut toukokuussa 2013, enkä halunnut olla kenenkään kanssa.)

Minulla luki fb:ssa vielä "kihloissa" joten mies kysyikin, että kuinka varattu nainen kehtaa hänelle tuollaisia hävyttömyyksiä kirjoitella. Sanoin, että en ole enää kihloissa, mutta tuntui hyvältä jättää status ennalleen. Siitä seurasi ovela "meinasitkos kauankin sinkkuilla..?" kysymys. En tiennyt vastausta.

Muutama viikko kirjoiteltiin satunnaisesti fb:n kautta ja yhtenä aamuna mies yllättäen soitti minulle.  Päivä oli 15.10.2012 ja se oli maanantai. Hän kertoi, että oli juuri päässyt pois Joensuun putkasta. Rahat ei riittäneet junalippuun kotiin saakka(hän asui silloin Länsi-Suomessa) ja hän tiedusteli, voisiko olla pari yötä minun luona, keskiviikkona tulisi rahaa.
Menin lievästi sanottuna paniikkiin. Emme olleet nähneet yli viiteen vuoteen ja nyt tämä kaveri oli tulossa yöksi minun luo! Lupasin hänelle yösijan, vaikka vielä asemalle kävellessä mietin, että mitä helvettiä olin mennyt tekemään.

Juttelimme niitä näitä kävellessämme asunnolleni ja juttu kulki yllättävän hyvin. Luonani katsoimme vähän aikaa televisiota, kunnes A yhtäkkiä teki aloitteen ja suuteli minua. Olin mennyttä naista sillä samaisella sekunnilla. Hetkeä myöhemmin olimme makuuhuoneessa ja arvannette loput ;)

A otti seurustelun puheeksi sen päivän aikana vielä pari kertaa, eikä se tuntunut minusta vieläkään hyvältä. Ei, vaikka hänen kanssaan oli helppo jutella ja seksikin toimi loistavasti. Olin alusta saakka tietoinen, että hänelle on tulossa muutaman vuoden vankilakeikka, enkä senkään takia halunnut suhdetta. Pohdin, että asiaa voisi katsoa uudelleen linnareissun jälkeen.
Seuraavana päivänä kuitenkin muutin mieleni. En tiedä mitä tapahtui, mutta ilmoitin miehelle, että jos tarjous on vielä voimassa, niin otan sen vastaan. Ja olihan se <3

Keskiviikon tultua A ei lähtenyt kotiinsa Länsi-Suomeen. Marraskuun alussa hän kävi vain tyhjentämässä asunnon ja muutti luokseni ihan virallisesti. Samaisessa kuussa tein myös positiivisen raskaustestin. Meillä ei siis aikailtu :D Emme missään vaiheessa käyttäneet ehkäisyä. Kumpikaan ei edes ottanut asiaa puheeksi. Silti pidän tuloillaan olevaa vauvaa kohtalon lapsena. Hän sai alkunsa lähestulkoon heti ja vaikka onkin tietoinen vahinko, niin erittäin toivottu ja rakas <3

Jos en olisi ottanut A:ta luokseni silloin lokakuussa, en usko, että olisimme nyt avoliitossa ja tulossa vanhemmiksi.

Pelkopoli rv29

Eilen oli toinen käynti synnytyspelkokätilön luona ja sen perään lääkärin vastaanotto. Kätilö oli eri kuin viimeksi, mutta mukava noin kolmekymppinen nainen. Uutta infoa ei juurikaan tullut, kävimme lähinnä läpi niitä asioita joita keskustelimme edellisellä kerralla. Ilmoitin myös, etten ole muuttanut mieltäni. Kätilö oli ymmärtäväinen ja totesi, että asia on minun päätettävissä ja mihinkään ei edelleenkään pakoteta.

Sitten lääkärille.. Minut otti vastaan suht nuori naislääkäri, joka puhui koko ajan niin hiljaa, että sain höristellä korviani jatkuvasti. Hän kyseli pelkojeni päällimmäiset syyt, jotka olisivat selvinneet myös hänen nenänsä edessä lojuvista papereista. Minä kerroin kolme suurinta syytä siihen, miksi en missään herran rakkaudessa halua synnyttää alakautta. Akka onnisui kumoamaan kaikki! Ikäänkuin kyseessä olisi olleet jotkin väittämät!
Jos minä pelkään kipua, niin se pelko ei lähde sillä että toinen hymyilee ja sanoo, että meillä on hyvät kivunlievitysmenetelmät. Saatana!!
Akka keksi vielä puuttua minun painooni, jota ei neuvolassa ole tehty ollenkaan. Olen toki ylipainoinen, mutta raskauden aikana paino noussut "vain" 10kg ja sekin tasaiseen tahtiin, joten en ruoskisi itseäni siitä hyvästä!

Jotenkin lääkäristä jäi kiero vaikutelma. Hän hehkutti ihanaa ja ah niin luonnollista alatiesynnytystä ja hyi yök, sektiolle. Samaan hengenvetoon hymyili ja totesi, mutta emme me pakota mihinkään. Tjaah, vähän jäi toisenlainen kuva..
Ja vielä sekin, että sektiopäivä kuulemma sovitaan noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Varmaan kuvittelee, että hähhähää, laitetaan leikkauspäivä noin lähelle, jos se mukula vaikka sattuiskin syntymään omia aikojaan!

Luultavasti olen hieman vainoharhainen, mutta kovasti tuollainen vaikutelma jäi. Eikä erityisen positiivinen reissu.. Lopuksi ultrattiin, ja pieni painaa nyt 1340g.

Seuraava aika kätilölle on rv33 ja kätilö+lääkäri(toivottavasti eri lääkäri!) rv36. Jälkimmäisellä käynnillä on synnytystapa-arvio ja en vieläkään ymmärrä mihin minä sitä tarvitsen, kun olen ollut noin 20viikkoa sektion kannalla..