Mun blogia varmasti luetaan myös foorumilla, joten sanon heti alkuun, että kenenkään ei kannata tästä tekstistä loukkaantua. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista, pelkästään mun omia ajatuksia.
No niin.. me olemme päässeet miehen kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että hankitaan toinen lapsi. Tai "hankitaan" on väärä sana. Toisaalta, myös "yritetään" toista lasta on väärin sanottu. Esikoistahan me ei yrittämällä yritetty. Harrastettiin seksiä ilman ehkäisyä ja BUM! Tärppäsi heti.
Mä olen foorumilla lueskellut muiden raskautumisyrityksiä ja mä ymmärrän todella hyvin sen vauvan kaipuun, onhan mulla itsellänikin se taas, mutta.. Monen kohdalla se peittojen heilutus tuntuu olevan pakonomaista ja päässä sellainen "pakko tehdä vauva" ajatus ja seksi ajoitetaan ovulaation lähelle. Ei sen niin pitäisi olla. Mun mielestä parisuhteessa pitäisi olla seksiä tasaiseen tahtiin ja sitä pitäisi harrastaa koska se tuntuu hyvältä! Pakkopullaseksistä tulee vielä älytön stressi ja paineita kummallekin. Sitten vielä rouva kittaa litrakaupalla greippimehua ja voi hyvää päivää! :D
Mä uskon kohtaloon ja jos pariskunnan on tarkoitus saada lapsi, se lapsi tulee ja se tulee silloin, kun aika on oikea. Miettikää nyt meitäkin! Mä en tullut mun ensimmäiselle miehelle raskaaksi 8kk aikana. Toisen kanssa tavattiin lokakuun puolessa välissä(2012) ja marraskuun -12 lopussa plussasin! Ennen plussaa ehdin tehdä pari negaakin, että tiedän kyllä SEN tunteen.
Me ei mun miehen kanssa vielä voida varsinaisesti yrittää toista(ja toisaalta mä vihaan tuota sanaa, mutta en parempaakaan nyt keksi). Mulla on edelleen kierukka, koska lääkäri ei suostunut ottamaan sitä pois. (Siitä sen verran, että syytän siis hormonikierukkaa painonnoususta. Lääkäri oli sitä mieltä ettei se ole mahdollista, vaikka Mirenan mukana tulleessa vihkossa painonnousu mainitaan yleisenä haittavaikutuksena. Lääkäri sitten päätti passittaa mut kilpirauhaskokeisiin ja sinne tie vie nyt pyhien jälkeen.) Meillä oli siis puhe, että toista lasta aletaan puuhata kunhan mies palaa elokuussa kotiin. Mies sitten yllätti mut sanomalla, että ei se katastrofi olisi jos tulisin raskaaksi ennen sitä. Että puuhaillaan ilman ehkäisyä ja hän "roiskii" muualle. Jos siitä huolimatta tulisin raskaaksi, niin no problem. Romanttista siis :D
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raskaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raskaus. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
tiistai 23. syyskuuta 2014
Muuttunut seksielämä
11 vuotta on tavallaan pitkä aika, mutta tavallaan lyhyt. Riippuu, mitä sillä mittaa. Tässä tapauksessa on kyse seksielämästäni, eli neitsyyden menetyksestä on kulunut 11vuotta(ja muutama kuukausi, jos tarkkoja ollaan). Siihen aikaan on mahtunut omasta mielestäni melko paljon. Yhden yön juttuja, kaksi vakavaa parisuhdetta ja raskaus&synnytys.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että seksi on parasta parisuhteessa, selvinpäin ja ilman jännittämistä. Voi vaan olla oma itsensä, tietää mistä kumppani pitää ja hän tietää mistä sinä pidät. Ja näin kolmenkympin lähestyessä asioihin suhtautuu erilailla kun silloin 11v. sitten.
Raskausaikana seksiin tuli uusia sävyjä. Etenkin loppuajasta, kun hormonit hyrräsi jatkuvasti, sekä minulla että miehellä. Toisaalta taas liitoskivut oli niin saatanalliset, että seksi oli tuskallista, mutta silti sitä piti harrastaa :D Välillä taas ahdisti kun maha tuntui niin isolta ja ipana potkiutui.
Ensimmäinen yhdyntä(yritys) oli 3viikkoa synnytyksen jälkeen, minun aloitteestani. Mies oli halunnut jo aiemmin, muttei ollut uskaltanut ehdottaa. Sattui aivan älyttömästi ja homma piti jättää kesken. Yritimme uudestaan muistaakseni viikon kuluessa.
Ennen pojan syntymää ja sen jälkeenkin peitto on heilunut keskimäärin kolmesti viikossa. Suhteemme alussa minä olin innokkaampi osapuoli ja olisin halunnut joka päivä, joskus usemman kerran päivässä. Mies ei kuitenkaan ollut yhtä himokas. Tulin siis torjutuksi jonkin verran. Siitä johtuen olen yleensä jättänyt aloitteen tekemisen miehelle, vaikka mieli tekisikin.
Juhannuksen jälkeen otin kierukan, ensimmäisen hormonaalisen ehkäisyn koko "seksiurani" aikana. Kokeilin ennen sitä tosin ehkäisyrengasta yhden kierron ajan, josta sain uskomattoman pahoinvoinnin. Kierukanlaittohan sattui aivan perkeleellisesti, mutta ei mennä siihen nyt. Se on jossain määrin vähentänyt seksihaluja. Seksi tuntuu edelleen upealta, mutta ei vaan himota samalla tavalla kuin ennen.
Elokuusta asti on taas tullut yksi pieni mutka matkaan. Nimittäin miehen vankeustuomio. Siinä missä peitto heilui ennen sen kolme kertaa viikossa, heiluu nykyisin kerran tai kaksi kuukaudessa. Siinä mielessä on siis hyvä, että kierukka on vienyt pahimman himotuksen mennessään.
Tapasimme viikonloppuna miehen kanssa ensimmäisen kerran viiteen viikkoon. Jo pieni hipaisukin tuntui siltä, että jalat lähtevät alta välittömästi! Seksistä puhumattakaan.. Voisin siis väittää, että vankila ei ole pelkästään paska juttu parisuhteelle. Pieni erossa olo tekee myös hyvää.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että seksi on parasta parisuhteessa, selvinpäin ja ilman jännittämistä. Voi vaan olla oma itsensä, tietää mistä kumppani pitää ja hän tietää mistä sinä pidät. Ja näin kolmenkympin lähestyessä asioihin suhtautuu erilailla kun silloin 11v. sitten.
Raskausaikana seksiin tuli uusia sävyjä. Etenkin loppuajasta, kun hormonit hyrräsi jatkuvasti, sekä minulla että miehellä. Toisaalta taas liitoskivut oli niin saatanalliset, että seksi oli tuskallista, mutta silti sitä piti harrastaa :D Välillä taas ahdisti kun maha tuntui niin isolta ja ipana potkiutui.
Ensimmäinen yhdyntä(yritys) oli 3viikkoa synnytyksen jälkeen, minun aloitteestani. Mies oli halunnut jo aiemmin, muttei ollut uskaltanut ehdottaa. Sattui aivan älyttömästi ja homma piti jättää kesken. Yritimme uudestaan muistaakseni viikon kuluessa.
Ennen pojan syntymää ja sen jälkeenkin peitto on heilunut keskimäärin kolmesti viikossa. Suhteemme alussa minä olin innokkaampi osapuoli ja olisin halunnut joka päivä, joskus usemman kerran päivässä. Mies ei kuitenkaan ollut yhtä himokas. Tulin siis torjutuksi jonkin verran. Siitä johtuen olen yleensä jättänyt aloitteen tekemisen miehelle, vaikka mieli tekisikin.
Juhannuksen jälkeen otin kierukan, ensimmäisen hormonaalisen ehkäisyn koko "seksiurani" aikana. Kokeilin ennen sitä tosin ehkäisyrengasta yhden kierron ajan, josta sain uskomattoman pahoinvoinnin. Kierukanlaittohan sattui aivan perkeleellisesti, mutta ei mennä siihen nyt. Se on jossain määrin vähentänyt seksihaluja. Seksi tuntuu edelleen upealta, mutta ei vaan himota samalla tavalla kuin ennen.
Elokuusta asti on taas tullut yksi pieni mutka matkaan. Nimittäin miehen vankeustuomio. Siinä missä peitto heilui ennen sen kolme kertaa viikossa, heiluu nykyisin kerran tai kaksi kuukaudessa. Siinä mielessä on siis hyvä, että kierukka on vienyt pahimman himotuksen mennessään.
Tapasimme viikonloppuna miehen kanssa ensimmäisen kerran viiteen viikkoon. Jo pieni hipaisukin tuntui siltä, että jalat lähtevät alta välittömästi! Seksistä puhumattakaan.. Voisin siis väittää, että vankila ei ole pelkästään paska juttu parisuhteelle. Pieni erossa olo tekee myös hyvää.
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Mamma rantakuntoon
Tässä vuosien (vuosikymmenen) kuluessa on päässyt kertymään ylimääräisiä kiloja ympäri kehoani aivan liikaa. Sille ei ole mitään yksittäistä syytä, vaan se johtuu lapsuudenkodissa opituista ruokatottumuksista, laiskuudesta(=liikunnan puute) sekä geeneistä. En ole käynyt kilpirauhaskokeissa vaikka sinne raskausaikana patistettiinkin, mutta voisihan sekin olla yksi syy, jos tässä niitä lisää tarvitsisi haalia.
Pahimmillani painoin 107kg. Siitä on arviolta 3-4 vuotta. Tullessani raskaaksi viime vuoden lokakuussa, painoin n. 86kg. Painonpudotuksen kannalta raskaudessa oli paljon mietittävää. Kuinka paljon kiloja tulisi lisää ja kuinka saisin ne pois?
Alkuraskaudesta paino jopa laski, vaikka en kärsinytkään pahoinvoinnista. Söin myös normaalisti tai toisinaan normaalia enemmän tai useammin. Muistan oikein hyvin sen, kun oli "kokoajan nälkä." Välillä meni paljon herkkuja, mutta yksi raskaushimoni oli hedelmät sekä kanasalaatti.
Asetin itselleni tavoitteen, että paino pysyy kaksinumeroisena. Kyllä se pysyi, mutta vain juuri ja juuri.
Synnytyksen(=sektio) jälkeen painonpudotus ei todellakaan ollut ensimmäisenä mielessä. Oli siinä ja siinä, että pääsin liikkumaan välillä sänky-sohva-wc, ja silti sattui niin perkeleesti. En myöskään muista, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota ruokavalioon. Alussa nautin pääasiassa nestemäistä ruokaa(kuten jo sairaalassa) koska epiduraalipumpun fentanyyli oli pannut elimistöni sekaisin.
Keskityin vauvan hoitoon ja imetykseen ja ilmeisesti se riitti. Raskauskilot lähtivät noin kuukaudessa. Nyt kun synnytyksestä on vajaa 4kk, painan noin 90kg.
Minulla on ollut mielessä jo pidemmän aikaa, että otan painonpudotuksen työnalle, kunhan mies lähtee istumaan pitkää tuomiota, Sen piti tapahtua tammikuussa, mutta se tapahtuikin jo nyt. Miksikö vasta sitten kun mies lähtee linnaan? Siksi, että minun on helpompi ylläpitää tiukempaa ruokavaliota. Mies on älytön herkkuperse(monella tapaa ;) ja on jatkuvasti ostamassa makkaraperunoita ja juustonaksuja. Siltikin vatsa(ja se perse) on ah, niin timmi.
Nyt on mies kiven sisässä ja ilmeisesti ei aivan heti pääse pois, emmekä pääse edes tapaamaan tämän vuoden puolella. Niinpä nyt on oikea hetki aloittaa tämä projekti. Minulla on kaikki käytännön tiedot hallussa, kuinka tämä homma toimii. Ongelma on aina ollut huono itsekuri. Sopii toivoa, että se nyt olisi parempi.
Metodejahan on lukemattomia. Omakseni otin 5:2 dieetin, jossa ideana on pitää 2 paastopäivää viikossa, joina nautitaan vain 500kcal, muina päivinä syödään normaalisti. Normaalisti, ei tässä tapauksessa todellakaan tarkoita niitä hiivatin makkaraperunoita sun muita mihin on totuttu. Pääpainona on proteiini- ja kuitupitoinen terveellinen ruoka.
Tänään oli siis ensimmäinen paastopäivä ja päivän aikana on nautittu:
- 3 kuppia kahvia kevytmaidolla
- mustikkarahka
- maustamatonta kanaa ja tomaattia
- 4 näkkileipää
Lisäksi tietenkin vettä
Ja kyllä, mulla on nälkä!
Miksi sitten pudottaa painoaan? Haluan olla paremmannäköinen itseni ja perheeni takia. Haluan olla haluttavampi mieheni silmissä. Haluan pysyä terveenä, käyttää kauniita vaatteita ja näyttää niissä hyvältä, ja ilmanmuuta näyttää hyvältä myös alasti. Haluan jaksaa leikkiä ja riehua pienen poikani kanssa ja haluan opettaa hänelle terveen suhteen ruokaan.
Mikään luuviulu en halua olla. Sellaisten ihannointi on kyllä äärimmäisen helppoa, koska media tuputtaa sitä naiskuvaa meille kokoajan ja joka paikassa. Haluan, että minulla on jäljellä tissit myös painonpudotuksen jälkeenkin. Mihinkään tiettyyn painoon en pyri, vaan hiljennän tahtia kun peilikuva miellyttää ja haluan taas olla omassa kehossani. On kuitenkin selvää, että vähintään 20kg pitää heittää helvettiin.
Pysykää kuulolla
Pahimmillani painoin 107kg. Siitä on arviolta 3-4 vuotta. Tullessani raskaaksi viime vuoden lokakuussa, painoin n. 86kg. Painonpudotuksen kannalta raskaudessa oli paljon mietittävää. Kuinka paljon kiloja tulisi lisää ja kuinka saisin ne pois?
Alkuraskaudesta paino jopa laski, vaikka en kärsinytkään pahoinvoinnista. Söin myös normaalisti tai toisinaan normaalia enemmän tai useammin. Muistan oikein hyvin sen, kun oli "kokoajan nälkä." Välillä meni paljon herkkuja, mutta yksi raskaushimoni oli hedelmät sekä kanasalaatti.
Asetin itselleni tavoitteen, että paino pysyy kaksinumeroisena. Kyllä se pysyi, mutta vain juuri ja juuri.
Synnytyksen(=sektio) jälkeen painonpudotus ei todellakaan ollut ensimmäisenä mielessä. Oli siinä ja siinä, että pääsin liikkumaan välillä sänky-sohva-wc, ja silti sattui niin perkeleesti. En myöskään muista, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota ruokavalioon. Alussa nautin pääasiassa nestemäistä ruokaa(kuten jo sairaalassa) koska epiduraalipumpun fentanyyli oli pannut elimistöni sekaisin.
Keskityin vauvan hoitoon ja imetykseen ja ilmeisesti se riitti. Raskauskilot lähtivät noin kuukaudessa. Nyt kun synnytyksestä on vajaa 4kk, painan noin 90kg.
Minulla on ollut mielessä jo pidemmän aikaa, että otan painonpudotuksen työnalle, kunhan mies lähtee istumaan pitkää tuomiota, Sen piti tapahtua tammikuussa, mutta se tapahtuikin jo nyt. Miksikö vasta sitten kun mies lähtee linnaan? Siksi, että minun on helpompi ylläpitää tiukempaa ruokavaliota. Mies on älytön herkkuperse(monella tapaa ;) ja on jatkuvasti ostamassa makkaraperunoita ja juustonaksuja. Siltikin vatsa(ja se perse) on ah, niin timmi.
Nyt on mies kiven sisässä ja ilmeisesti ei aivan heti pääse pois, emmekä pääse edes tapaamaan tämän vuoden puolella. Niinpä nyt on oikea hetki aloittaa tämä projekti. Minulla on kaikki käytännön tiedot hallussa, kuinka tämä homma toimii. Ongelma on aina ollut huono itsekuri. Sopii toivoa, että se nyt olisi parempi.
Metodejahan on lukemattomia. Omakseni otin 5:2 dieetin, jossa ideana on pitää 2 paastopäivää viikossa, joina nautitaan vain 500kcal, muina päivinä syödään normaalisti. Normaalisti, ei tässä tapauksessa todellakaan tarkoita niitä hiivatin makkaraperunoita sun muita mihin on totuttu. Pääpainona on proteiini- ja kuitupitoinen terveellinen ruoka.
Tänään oli siis ensimmäinen paastopäivä ja päivän aikana on nautittu:
- 3 kuppia kahvia kevytmaidolla
- mustikkarahka
- maustamatonta kanaa ja tomaattia
- 4 näkkileipää
Lisäksi tietenkin vettä
Ja kyllä, mulla on nälkä!
Miksi sitten pudottaa painoaan? Haluan olla paremmannäköinen itseni ja perheeni takia. Haluan olla haluttavampi mieheni silmissä. Haluan pysyä terveenä, käyttää kauniita vaatteita ja näyttää niissä hyvältä, ja ilmanmuuta näyttää hyvältä myös alasti. Haluan jaksaa leikkiä ja riehua pienen poikani kanssa ja haluan opettaa hänelle terveen suhteen ruokaan.
Mikään luuviulu en halua olla. Sellaisten ihannointi on kyllä äärimmäisen helppoa, koska media tuputtaa sitä naiskuvaa meille kokoajan ja joka paikassa. Haluan, että minulla on jäljellä tissit myös painonpudotuksen jälkeenkin. Mihinkään tiettyyn painoon en pyri, vaan hiljennän tahtia kun peilikuva miellyttää ja haluan taas olla omassa kehossani. On kuitenkin selvää, että vähintään 20kg pitää heittää helvettiin.
Pysykää kuulolla
tiistai 21. toukokuuta 2013
Meidän rakkaustarina
Olen aina silloin tällöin muistellut, mistä minun ja mieheni suhde sai alkunsa. Tätä mietin myös illalla, kun en saanut unta. Taisin ensimmäisessä postauksessa mainita, että tunsimme toisemme jo alle parikymppisinä, mutta mitään moikkailua kummempaa ei ollut.
Kaikki alkoi Facebookista syksyllä 2012. Isäni oli ollut A:lle kuskina ja tämä oli todennut, että voisi ottaa minusta emännän itselleen. Isä ei tosin ollut ajatuksen kannalla. Mies itse kertoi minulle tämän tarinan. Myöhemmin fb:ssa hetken mielijohteesta kirjoitin, "et sinä minusta emäntää saa, mutta voishan sua joskus panna." Tämä viimeistään herätti miehen mielenkiinnon. :D
(Syy siihen, miksi en lämmennyt suhteelle, on se, että kihlattuni oli kuollut toukokuussa 2013, enkä halunnut olla kenenkään kanssa.)
Minulla luki fb:ssa vielä "kihloissa" joten mies kysyikin, että kuinka varattu nainen kehtaa hänelle tuollaisia hävyttömyyksiä kirjoitella. Sanoin, että en ole enää kihloissa, mutta tuntui hyvältä jättää status ennalleen. Siitä seurasi ovela "meinasitkos kauankin sinkkuilla..?" kysymys. En tiennyt vastausta.
Muutama viikko kirjoiteltiin satunnaisesti fb:n kautta ja yhtenä aamuna mies yllättäen soitti minulle. Päivä oli 15.10.2012 ja se oli maanantai. Hän kertoi, että oli juuri päässyt pois Joensuun putkasta. Rahat ei riittäneet junalippuun kotiin saakka(hän asui silloin Länsi-Suomessa) ja hän tiedusteli, voisiko olla pari yötä minun luona, keskiviikkona tulisi rahaa.
Menin lievästi sanottuna paniikkiin. Emme olleet nähneet yli viiteen vuoteen ja nyt tämä kaveri oli tulossa yöksi minun luo! Lupasin hänelle yösijan, vaikka vielä asemalle kävellessä mietin, että mitä helvettiä olin mennyt tekemään.
Juttelimme niitä näitä kävellessämme asunnolleni ja juttu kulki yllättävän hyvin. Luonani katsoimme vähän aikaa televisiota, kunnes A yhtäkkiä teki aloitteen ja suuteli minua. Olin mennyttä naista sillä samaisella sekunnilla. Hetkeä myöhemmin olimme makuuhuoneessa ja arvannette loput ;)
A otti seurustelun puheeksi sen päivän aikana vielä pari kertaa, eikä se tuntunut minusta vieläkään hyvältä. Ei, vaikka hänen kanssaan oli helppo jutella ja seksikin toimi loistavasti. Olin alusta saakka tietoinen, että hänelle on tulossa muutaman vuoden vankilakeikka, enkä senkään takia halunnut suhdetta. Pohdin, että asiaa voisi katsoa uudelleen linnareissun jälkeen.
Seuraavana päivänä kuitenkin muutin mieleni. En tiedä mitä tapahtui, mutta ilmoitin miehelle, että jos tarjous on vielä voimassa, niin otan sen vastaan. Ja olihan se <3
Keskiviikon tultua A ei lähtenyt kotiinsa Länsi-Suomeen. Marraskuun alussa hän kävi vain tyhjentämässä asunnon ja muutti luokseni ihan virallisesti. Samaisessa kuussa tein myös positiivisen raskaustestin. Meillä ei siis aikailtu :D Emme missään vaiheessa käyttäneet ehkäisyä. Kumpikaan ei edes ottanut asiaa puheeksi. Silti pidän tuloillaan olevaa vauvaa kohtalon lapsena. Hän sai alkunsa lähestulkoon heti ja vaikka onkin tietoinen vahinko, niin erittäin toivottu ja rakas <3
Jos en olisi ottanut A:ta luokseni silloin lokakuussa, en usko, että olisimme nyt avoliitossa ja tulossa vanhemmiksi.
Kaikki alkoi Facebookista syksyllä 2012. Isäni oli ollut A:lle kuskina ja tämä oli todennut, että voisi ottaa minusta emännän itselleen. Isä ei tosin ollut ajatuksen kannalla. Mies itse kertoi minulle tämän tarinan. Myöhemmin fb:ssa hetken mielijohteesta kirjoitin, "et sinä minusta emäntää saa, mutta voishan sua joskus panna." Tämä viimeistään herätti miehen mielenkiinnon. :D
(Syy siihen, miksi en lämmennyt suhteelle, on se, että kihlattuni oli kuollut toukokuussa 2013, enkä halunnut olla kenenkään kanssa.)
Minulla luki fb:ssa vielä "kihloissa" joten mies kysyikin, että kuinka varattu nainen kehtaa hänelle tuollaisia hävyttömyyksiä kirjoitella. Sanoin, että en ole enää kihloissa, mutta tuntui hyvältä jättää status ennalleen. Siitä seurasi ovela "meinasitkos kauankin sinkkuilla..?" kysymys. En tiennyt vastausta.
Muutama viikko kirjoiteltiin satunnaisesti fb:n kautta ja yhtenä aamuna mies yllättäen soitti minulle. Päivä oli 15.10.2012 ja se oli maanantai. Hän kertoi, että oli juuri päässyt pois Joensuun putkasta. Rahat ei riittäneet junalippuun kotiin saakka(hän asui silloin Länsi-Suomessa) ja hän tiedusteli, voisiko olla pari yötä minun luona, keskiviikkona tulisi rahaa.
Menin lievästi sanottuna paniikkiin. Emme olleet nähneet yli viiteen vuoteen ja nyt tämä kaveri oli tulossa yöksi minun luo! Lupasin hänelle yösijan, vaikka vielä asemalle kävellessä mietin, että mitä helvettiä olin mennyt tekemään.
Juttelimme niitä näitä kävellessämme asunnolleni ja juttu kulki yllättävän hyvin. Luonani katsoimme vähän aikaa televisiota, kunnes A yhtäkkiä teki aloitteen ja suuteli minua. Olin mennyttä naista sillä samaisella sekunnilla. Hetkeä myöhemmin olimme makuuhuoneessa ja arvannette loput ;)
A otti seurustelun puheeksi sen päivän aikana vielä pari kertaa, eikä se tuntunut minusta vieläkään hyvältä. Ei, vaikka hänen kanssaan oli helppo jutella ja seksikin toimi loistavasti. Olin alusta saakka tietoinen, että hänelle on tulossa muutaman vuoden vankilakeikka, enkä senkään takia halunnut suhdetta. Pohdin, että asiaa voisi katsoa uudelleen linnareissun jälkeen.
Seuraavana päivänä kuitenkin muutin mieleni. En tiedä mitä tapahtui, mutta ilmoitin miehelle, että jos tarjous on vielä voimassa, niin otan sen vastaan. Ja olihan se <3
Keskiviikon tultua A ei lähtenyt kotiinsa Länsi-Suomeen. Marraskuun alussa hän kävi vain tyhjentämässä asunnon ja muutti luokseni ihan virallisesti. Samaisessa kuussa tein myös positiivisen raskaustestin. Meillä ei siis aikailtu :D Emme missään vaiheessa käyttäneet ehkäisyä. Kumpikaan ei edes ottanut asiaa puheeksi. Silti pidän tuloillaan olevaa vauvaa kohtalon lapsena. Hän sai alkunsa lähestulkoon heti ja vaikka onkin tietoinen vahinko, niin erittäin toivottu ja rakas <3
Jos en olisi ottanut A:ta luokseni silloin lokakuussa, en usko, että olisimme nyt avoliitossa ja tulossa vanhemmiksi.
torstai 9. toukokuuta 2013
Pelkopoli rv29
Eilen oli toinen käynti synnytyspelkokätilön luona ja sen perään lääkärin vastaanotto. Kätilö oli eri kuin viimeksi, mutta mukava noin kolmekymppinen nainen. Uutta infoa ei juurikaan tullut, kävimme lähinnä läpi niitä asioita joita keskustelimme edellisellä kerralla. Ilmoitin myös, etten ole muuttanut mieltäni. Kätilö oli ymmärtäväinen ja totesi, että asia on minun päätettävissä ja mihinkään ei edelleenkään pakoteta.
Sitten lääkärille.. Minut otti vastaan suht nuori naislääkäri, joka puhui koko ajan niin hiljaa, että sain höristellä korviani jatkuvasti. Hän kyseli pelkojeni päällimmäiset syyt, jotka olisivat selvinneet myös hänen nenänsä edessä lojuvista papereista. Minä kerroin kolme suurinta syytä siihen, miksi en missään herran rakkaudessa halua synnyttää alakautta. Akka onnisui kumoamaan kaikki! Ikäänkuin kyseessä olisi olleet jotkin väittämät!
Jos minä pelkään kipua, niin se pelko ei lähde sillä että toinen hymyilee ja sanoo, että meillä on hyvät kivunlievitysmenetelmät. Saatana!!
Akka keksi vielä puuttua minun painooni, jota ei neuvolassa ole tehty ollenkaan. Olen toki ylipainoinen, mutta raskauden aikana paino noussut "vain" 10kg ja sekin tasaiseen tahtiin, joten en ruoskisi itseäni siitä hyvästä!
Jotenkin lääkäristä jäi kiero vaikutelma. Hän hehkutti ihanaa ja ah niin luonnollista alatiesynnytystä ja hyi yök, sektiolle. Samaan hengenvetoon hymyili ja totesi, mutta emme me pakota mihinkään. Tjaah, vähän jäi toisenlainen kuva..
Ja vielä sekin, että sektiopäivä kuulemma sovitaan noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Varmaan kuvittelee, että hähhähää, laitetaan leikkauspäivä noin lähelle, jos se mukula vaikka sattuiskin syntymään omia aikojaan!
Luultavasti olen hieman vainoharhainen, mutta kovasti tuollainen vaikutelma jäi. Eikä erityisen positiivinen reissu.. Lopuksi ultrattiin, ja pieni painaa nyt 1340g.
Seuraava aika kätilölle on rv33 ja kätilö+lääkäri(toivottavasti eri lääkäri!) rv36. Jälkimmäisellä käynnillä on synnytystapa-arvio ja en vieläkään ymmärrä mihin minä sitä tarvitsen, kun olen ollut noin 20viikkoa sektion kannalla..
Sitten lääkärille.. Minut otti vastaan suht nuori naislääkäri, joka puhui koko ajan niin hiljaa, että sain höristellä korviani jatkuvasti. Hän kyseli pelkojeni päällimmäiset syyt, jotka olisivat selvinneet myös hänen nenänsä edessä lojuvista papereista. Minä kerroin kolme suurinta syytä siihen, miksi en missään herran rakkaudessa halua synnyttää alakautta. Akka onnisui kumoamaan kaikki! Ikäänkuin kyseessä olisi olleet jotkin väittämät!
Jos minä pelkään kipua, niin se pelko ei lähde sillä että toinen hymyilee ja sanoo, että meillä on hyvät kivunlievitysmenetelmät. Saatana!!
Akka keksi vielä puuttua minun painooni, jota ei neuvolassa ole tehty ollenkaan. Olen toki ylipainoinen, mutta raskauden aikana paino noussut "vain" 10kg ja sekin tasaiseen tahtiin, joten en ruoskisi itseäni siitä hyvästä!
Jotenkin lääkäristä jäi kiero vaikutelma. Hän hehkutti ihanaa ja ah niin luonnollista alatiesynnytystä ja hyi yök, sektiolle. Samaan hengenvetoon hymyili ja totesi, mutta emme me pakota mihinkään. Tjaah, vähän jäi toisenlainen kuva..
Ja vielä sekin, että sektiopäivä kuulemma sovitaan noin viikkoa ennen laskettua aikaa. Varmaan kuvittelee, että hähhähää, laitetaan leikkauspäivä noin lähelle, jos se mukula vaikka sattuiskin syntymään omia aikojaan!
Luultavasti olen hieman vainoharhainen, mutta kovasti tuollainen vaikutelma jäi. Eikä erityisen positiivinen reissu.. Lopuksi ultrattiin, ja pieni painaa nyt 1340g.
Seuraava aika kätilölle on rv33 ja kätilö+lääkäri(toivottavasti eri lääkäri!) rv36. Jälkimmäisellä käynnillä on synnytystapa-arvio ja en vieläkään ymmärrä mihin minä sitä tarvitsen, kun olen ollut noin 20viikkoa sektion kannalla..
perjantai 12. huhtikuuta 2013
Raskaana ja yksin
Keskiviikkona oli eka käynti KYSin pelkopolilla. Pari tuntia juttelin kätilön kanssa omista peloista ja hän sitten selvitti mm. synnytyksen kulkua ja kivunlievitykseen liittyviä asioita. Varsinaisesti en saanut uutta tietoa, sillä olen perehtynyt raskauteen ja synnytykseen liittyviin asioihin TODELLA PALJON näiden vajaan kolmenkymmenen viikon aikana.
Keskustelun lopussa pääsimme vasta itse aiheeseen, eli sektioon, joka tällä hetkellä on mielestäni ainut vaihtoehto saada lapsi ulos minusta. Saldo on kutakuinkin se, että ketään ei pakoteta synnyttämään alakautta. Jos olen vielä vkolla 36 sitä mieltä, että ehdottomasti sektio, niin sitten varataan siihen aika. Se oli muistaakseni vkolla 39.
Seuraava käynti pelkopolilla on toukokuulla, rv30. Silloin on keskustelu kätilön kanssa sekä lääkäriaika. Pääsen tutustumaan ainakin synnytyssaliin. Muusta ohjelmasta en vielä tiedä.
Sairaalareissun jälkeen menin ystäväpariskunnan luo, jossa olin yötä. Kotiin jäänyt mieheni soitti seitsemän maissa, että poliisit oli tulleet kotiin ja se olis menoa nyt. Ihmetykseni oli hyvin suuri, sillä hänellä EI pitänyt olla haku päällä. Niin sanottiin vajaa kk sitten putkareissun päätteeksi. Nyt sinivuokot kuitenkin veivät hänet. No, mies on tällä hetkellä Kuopiossa. Ilmeisesti hitusen yli kk reissu, joka sekin koettelee hermojani.
Tulin kotiin eilen torstaina ja täytyy todeta, etten enää osaa olla yksin! On ihan älyttömän tympeää kun toinen ei olekaan täällä. Mielessä myös pyörii kaikki raha-asiat, jotka tuon reissun takia jäävät levälleen. Ei auta kun odotella soittoa ja keskustella sitten, että mitäs helvettiä tehdään/minä teen!?
Lohtuhan on se, ettei synnytys ole vielä lähellä. Rv25+2 ja fyysisesti pärjään hyvin, liitoskivut vain kiusaavat. Henkinen puoli koettelee enemmänkin. Kai tämä on hyvää valmentautumista siihen pidempään linnareissuun. Toivon vaan, että kun se koittaa, vauva on jo syntynyt ja ollaan saatu olla kolmestaan kotona jonkin aikaa. Haluaisin kovasti päästä jyvälle tästä hommasta niin, että mieskin on paikalla, etten heti joudu yksin. Etenkin kun näköpiirissä taitaa se sektio olla.
Keskustelun lopussa pääsimme vasta itse aiheeseen, eli sektioon, joka tällä hetkellä on mielestäni ainut vaihtoehto saada lapsi ulos minusta. Saldo on kutakuinkin se, että ketään ei pakoteta synnyttämään alakautta. Jos olen vielä vkolla 36 sitä mieltä, että ehdottomasti sektio, niin sitten varataan siihen aika. Se oli muistaakseni vkolla 39.
Seuraava käynti pelkopolilla on toukokuulla, rv30. Silloin on keskustelu kätilön kanssa sekä lääkäriaika. Pääsen tutustumaan ainakin synnytyssaliin. Muusta ohjelmasta en vielä tiedä.
Sairaalareissun jälkeen menin ystäväpariskunnan luo, jossa olin yötä. Kotiin jäänyt mieheni soitti seitsemän maissa, että poliisit oli tulleet kotiin ja se olis menoa nyt. Ihmetykseni oli hyvin suuri, sillä hänellä EI pitänyt olla haku päällä. Niin sanottiin vajaa kk sitten putkareissun päätteeksi. Nyt sinivuokot kuitenkin veivät hänet. No, mies on tällä hetkellä Kuopiossa. Ilmeisesti hitusen yli kk reissu, joka sekin koettelee hermojani.
Tulin kotiin eilen torstaina ja täytyy todeta, etten enää osaa olla yksin! On ihan älyttömän tympeää kun toinen ei olekaan täällä. Mielessä myös pyörii kaikki raha-asiat, jotka tuon reissun takia jäävät levälleen. Ei auta kun odotella soittoa ja keskustella sitten, että mitäs helvettiä tehdään/minä teen!?
Lohtuhan on se, ettei synnytys ole vielä lähellä. Rv25+2 ja fyysisesti pärjään hyvin, liitoskivut vain kiusaavat. Henkinen puoli koettelee enemmänkin. Kai tämä on hyvää valmentautumista siihen pidempään linnareissuun. Toivon vaan, että kun se koittaa, vauva on jo syntynyt ja ollaan saatu olla kolmestaan kotona jonkin aikaa. Haluaisin kovasti päästä jyvälle tästä hommasta niin, että mieskin on paikalla, etten heti joudu yksin. Etenkin kun näköpiirissä taitaa se sektio olla.
torstai 14. maaliskuuta 2013
Unihöpinät ja bloggaajan yksityisyys.
Olen koko ikäni rakastanut nukkumista. Se on syömisen lisäksi kenties parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Vihaan aikaisia herätyksiä ja olen aina aikeissa tehdä murhan, jos joku herättää minut kesken unien.
Niin, tai olin ennen raskautta. Aikaisemmin hiippailin nukkumaan puolen yön tienoilla ja nukuin aamulla kymmeneen, tai kauemmin jos kissat eivät häiriköineet tai ei ollut mitään velvollisuuksia. Sitten tulin raskaaksi.
Ei siinä mitään, että minua väsyttää lähes 24/7 ja menen nukkumaan viimeistään kymmenen uutisten jälkeen (joskus jopa yhdeksältä). Mutta kun herään aamulla kahdeksan aikaan ja todellakin ilman herätyskelloa!
(Miehellähän on taas toisenlainen rytmi, kukutaan jossain fuckbookissa hyvästikin yli puolen yön ja heräillään puolenpäivän jälkeen, kun minä olen käynyt 10 kertaa potkimassa perseelle.)
Toisaalta on kivaa kun on valoisaa ja makkari täyttyy luonnonvalolla. Toisaalta taas minut herättää nälkä tai pakottava tarve päästä vessaan. Ei niin kivaa. Vielä jos oppisin heräilemään keskellä yötä ja olemaan vittuuntumatta, olisi paketti koossa vauvaa varten :D
Asiasta toiseen.. pohdin illalla sängyssä maatessani blogeja, omaani ja muiden sekä tietenkin niiden kirjoittajia. Olen huomannut, että osa paljastaa itsestään nimeä ja kuvaa myöten kaiken, osa taas jättää jotain yksityisyyden verhon taa(keksinkö uuden sanan?).
Itselle nimettömyys ja kuvattomuus oli tietoinen valinta. Tämä siitä syystä, että koen että voin kirjoittaa paljon vapaammin kun ihmiset ei tiedä kuka näitä juttuja kirjoittaa. En mielelläni harrasta itsesensuuria, mutta en myöskään halua että alaikäinen pikkusiskoni tms. lukee esim. seksielämästäni. You know what I mean..
Varmasti jos joku läheinen blogiini eksyy, saattaa kirjoittajan tietää. Vaikka jo kissojen määrästä :DD
Niin, tai olin ennen raskautta. Aikaisemmin hiippailin nukkumaan puolen yön tienoilla ja nukuin aamulla kymmeneen, tai kauemmin jos kissat eivät häiriköineet tai ei ollut mitään velvollisuuksia. Sitten tulin raskaaksi.
Ei siinä mitään, että minua väsyttää lähes 24/7 ja menen nukkumaan viimeistään kymmenen uutisten jälkeen (joskus jopa yhdeksältä). Mutta kun herään aamulla kahdeksan aikaan ja todellakin ilman herätyskelloa!
(Miehellähän on taas toisenlainen rytmi, kukutaan jossain fuckbookissa hyvästikin yli puolen yön ja heräillään puolenpäivän jälkeen, kun minä olen käynyt 10 kertaa potkimassa perseelle.)
Toisaalta on kivaa kun on valoisaa ja makkari täyttyy luonnonvalolla. Toisaalta taas minut herättää nälkä tai pakottava tarve päästä vessaan. Ei niin kivaa. Vielä jos oppisin heräilemään keskellä yötä ja olemaan vittuuntumatta, olisi paketti koossa vauvaa varten :D
Asiasta toiseen.. pohdin illalla sängyssä maatessani blogeja, omaani ja muiden sekä tietenkin niiden kirjoittajia. Olen huomannut, että osa paljastaa itsestään nimeä ja kuvaa myöten kaiken, osa taas jättää jotain yksityisyyden verhon taa(keksinkö uuden sanan?).
Itselle nimettömyys ja kuvattomuus oli tietoinen valinta. Tämä siitä syystä, että koen että voin kirjoittaa paljon vapaammin kun ihmiset ei tiedä kuka näitä juttuja kirjoittaa. En mielelläni harrasta itsesensuuria, mutta en myöskään halua että alaikäinen pikkusiskoni tms. lukee esim. seksielämästäni. You know what I mean..
Varmasti jos joku läheinen blogiini eksyy, saattaa kirjoittajan tietää. Vaikka jo kissojen määrästä :DD
torstai 7. maaliskuuta 2013
Hei, meillä riidellään (taas)!
Riitely, tuo parisuhteen sokeri ja suola <3
Olen viime aikoina pannut merkille, että riitelemme avopuolisoni kanssa hyvin usein. Lähinnä se olen minä, jota jokin asia alkaa vituttaa ja sitten huudetaan, raivotaan ja joskus paiskotaan ovia ja itketään. Kuten eilen illalla.
Muutimme viikko sitten uuteen asuntoon, kolmioon. Yksi syy tähän oli se, että halusin vauvalle oman huoneen. Mies teki kuitenkin eilen selväksi, että eihän vauva VOI nukkua omassa huoneessa. Ja sitten minä huudan, raivoan ja olen valmis polttamaan roviolla lastenhuoneeseen ostamani verhot koska: mitäs vittua minä niillä enää teen, kun juniori nukkuu teini-ikään asti meidän vieressä!
Meidän makuuhuoneeseen ei todellakaan mahdu pinnasänkyä ja hoitopöytää niin, että siellä välissä sopisi vielä aikuinen ihminen kävelemään ja kääntymäänkin.
Aiemmin saimme riidan aikaiseksi imettämisestä. Joo, ihan oikein luettu. Olen nimittäin vakaasti päättänyt, että JOS KAIKKI MENEE HYVIN, aion täysimettää 6kk. Hyvinmenemisellä tarkoitan mm. tätä: maitoa riittää, se kelpaa lapselle eikä imettäminen satu törkeän paljon. Tämä ei kuitenkaan kelvannut miehelleni. Ei, hän on sitä mieltä että vauva kuolee nälkään jos on pelkällä maidolla niin kauan. Muutama kk maitoa riittää ja sen jälkeen kiinteitä. Ja taas alkoi vituttaa.
Yritin "rauhallisesti" selittää imetyssuosituksista ja kuinka rintamaito on paras ja täysin riittävä ravinto pienelle vauvalle, mutta kun ei. Taas sama, ´kuin puhuisi tiiliseinälle´fiilis.
Odotan innolla pienokaisen saapumista keskuuteemme, varsinkin kun riitelemme lähes kaikesta häneen liittyvästä jo odotusaikana. <3
Ai niin, saimme jotenkin sovittua tuon huonehässäkän. Tällä hetkellä homman nimi on se, että me muutamme pieneen makuuhuoneeseen ja juniori saa isomman. Tosin, en tiedä miten se ratkaisee asian josta mies oli kovin huolissaan ´eihän vauvan itkua edes kuule toisesta huoneesta ja sinnekö sinä keskellä yötä menet imettämään moneksi tunniksi.´ Myöhemmin mies vielä kysyi: "eihän sen tarvitse heti nukkua omassa huoneessa?"
Ei, ei tarvitse. Vauva saa kyllä ensimmäiset pari kuukautta viettää samassa makuuhuoneessa meidän kanssa. Olen kovin armollinen äiti.
Olen viime aikoina pannut merkille, että riitelemme avopuolisoni kanssa hyvin usein. Lähinnä se olen minä, jota jokin asia alkaa vituttaa ja sitten huudetaan, raivotaan ja joskus paiskotaan ovia ja itketään. Kuten eilen illalla.
Muutimme viikko sitten uuteen asuntoon, kolmioon. Yksi syy tähän oli se, että halusin vauvalle oman huoneen. Mies teki kuitenkin eilen selväksi, että eihän vauva VOI nukkua omassa huoneessa. Ja sitten minä huudan, raivoan ja olen valmis polttamaan roviolla lastenhuoneeseen ostamani verhot koska: mitäs vittua minä niillä enää teen, kun juniori nukkuu teini-ikään asti meidän vieressä!
Meidän makuuhuoneeseen ei todellakaan mahdu pinnasänkyä ja hoitopöytää niin, että siellä välissä sopisi vielä aikuinen ihminen kävelemään ja kääntymäänkin.
Aiemmin saimme riidan aikaiseksi imettämisestä. Joo, ihan oikein luettu. Olen nimittäin vakaasti päättänyt, että JOS KAIKKI MENEE HYVIN, aion täysimettää 6kk. Hyvinmenemisellä tarkoitan mm. tätä: maitoa riittää, se kelpaa lapselle eikä imettäminen satu törkeän paljon. Tämä ei kuitenkaan kelvannut miehelleni. Ei, hän on sitä mieltä että vauva kuolee nälkään jos on pelkällä maidolla niin kauan. Muutama kk maitoa riittää ja sen jälkeen kiinteitä. Ja taas alkoi vituttaa.
Yritin "rauhallisesti" selittää imetyssuosituksista ja kuinka rintamaito on paras ja täysin riittävä ravinto pienelle vauvalle, mutta kun ei. Taas sama, ´kuin puhuisi tiiliseinälle´fiilis.
Odotan innolla pienokaisen saapumista keskuuteemme, varsinkin kun riitelemme lähes kaikesta häneen liittyvästä jo odotusaikana. <3
Ai niin, saimme jotenkin sovittua tuon huonehässäkän. Tällä hetkellä homman nimi on se, että me muutamme pieneen makuuhuoneeseen ja juniori saa isomman. Tosin, en tiedä miten se ratkaisee asian josta mies oli kovin huolissaan ´eihän vauvan itkua edes kuule toisesta huoneesta ja sinnekö sinä keskellä yötä menet imettämään moneksi tunniksi.´ Myöhemmin mies vielä kysyi: "eihän sen tarvitse heti nukkua omassa huoneessa?"
Ei, ei tarvitse. Vauva saa kyllä ensimmäiset pari kuukautta viettää samassa makuuhuoneessa meidän kanssa. Olen kovin armollinen äiti.
tiistai 5. maaliskuuta 2013
Ensimmäinen avautuminen, eli tutustumishommia
Kun kaikki muutkin kirjoittelee blogeja, ja varsinkin mammablogeja, niin miksipä en minäkin. Alkuun jotain olennaista(enemmän tai vähemmän) minusta/meistä.
Asun avopuolisoni kanssa Savon suunnalla, minä -86 ja hän -87. Tavattu ja jotenkin jo tutustuttu teineinä, mutta suhde kehkeytyi vasta lokakuussa 2012 hyvin ihmeellisten asioiden seurauksena. Ja vauhdikkaasti kehkeytyikin. Raskaustesti näytti positiivista jo marraskuussa.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta toivottu, molempien osalta. Tosin miehen ensireaktio raskausuutiseen oli: "voi vittu!"
Vietämme ihastuttavaa työttömän ja sairauslomalaisen arkea, eli tuijottelemme toisiamme ja mökissä häärääviä kissoja(joita on 7. ja ei, en kirjoittanut väärin, etkä sinä lukenut väärin) 24/7. Kumpikaan ei oikein tunne paikkakunnalta ketään, joten lystiä on. Pinna palaa usein, tai lähinnä se olen minä jota vituttaa melkein kellon ympäri. Laittaisin sen mieluusti raskauden piikkiin, mutta se ei kuulemma ole mikään selitys.
Helppo elämä koostuu myös virastoissa juoksemisesta ja sosiaalitoimiston kanssa riitelystä. Kuinkas muutenkaan. Vaihdoimme juuri asuntoa pienestä kaksiostani suht tilavaan kolmioon. Sosiaalitätsykän mielestä emme olleet ansainneet vuokratakuuta, koska muutto ei ollut tarpeellinen. Aivan, miksipä olisikaan, jos perhekoko on kesään mennessä kasvamassa yhdestä kolmeen? Maksoimme siis takuuvuokran itse ja nyt olemme entistä köyhempiä. Jaksan silti iloita(toistaiseksi) siitä, että tätsykkä sai nenilleen, eikä saanut lannistettu meitä jäämään pienempään asuntoon.
Ai niin, jotta elämässämme säilyisi jännitys, on mieheni joutumassa kiven sisään. Varma nakki on 2kk tuomio ja jonain määräämättömänä ajankohtana hovissa käsitellään juttu, josta käräjäoikeus katsoi tarpeelliseksi antaa 1v8kk ehdotonta, vaikka jutun muut tekijät saivat 3-8kk ehdollista. Suomihan on oikeusvaltio ystävät hyvät.
Tämä riittäköön tällä erää. Jos tätä joku lukee, niin saa myös esittää kysymyksiä.
Kiitos ja näkemiin.
Asun avopuolisoni kanssa Savon suunnalla, minä -86 ja hän -87. Tavattu ja jotenkin jo tutustuttu teineinä, mutta suhde kehkeytyi vasta lokakuussa 2012 hyvin ihmeellisten asioiden seurauksena. Ja vauhdikkaasti kehkeytyikin. Raskaustesti näytti positiivista jo marraskuussa.
Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta toivottu, molempien osalta. Tosin miehen ensireaktio raskausuutiseen oli: "voi vittu!"
Vietämme ihastuttavaa työttömän ja sairauslomalaisen arkea, eli tuijottelemme toisiamme ja mökissä häärääviä kissoja(joita on 7. ja ei, en kirjoittanut väärin, etkä sinä lukenut väärin) 24/7. Kumpikaan ei oikein tunne paikkakunnalta ketään, joten lystiä on. Pinna palaa usein, tai lähinnä se olen minä jota vituttaa melkein kellon ympäri. Laittaisin sen mieluusti raskauden piikkiin, mutta se ei kuulemma ole mikään selitys.
Helppo elämä koostuu myös virastoissa juoksemisesta ja sosiaalitoimiston kanssa riitelystä. Kuinkas muutenkaan. Vaihdoimme juuri asuntoa pienestä kaksiostani suht tilavaan kolmioon. Sosiaalitätsykän mielestä emme olleet ansainneet vuokratakuuta, koska muutto ei ollut tarpeellinen. Aivan, miksipä olisikaan, jos perhekoko on kesään mennessä kasvamassa yhdestä kolmeen? Maksoimme siis takuuvuokran itse ja nyt olemme entistä köyhempiä. Jaksan silti iloita(toistaiseksi) siitä, että tätsykkä sai nenilleen, eikä saanut lannistettu meitä jäämään pienempään asuntoon.
Ai niin, jotta elämässämme säilyisi jännitys, on mieheni joutumassa kiven sisään. Varma nakki on 2kk tuomio ja jonain määräämättömänä ajankohtana hovissa käsitellään juttu, josta käräjäoikeus katsoi tarpeelliseksi antaa 1v8kk ehdotonta, vaikka jutun muut tekijät saivat 3-8kk ehdollista. Suomihan on oikeusvaltio ystävät hyvät.
Tämä riittäköön tällä erää. Jos tätä joku lukee, niin saa myös esittää kysymyksiä.
Kiitos ja näkemiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)