Kuulun siihen suureen naisjoukkoon, jolla on hankaluuksia saada orgasmi yhdynnässä. Oman käden kautta ja suuseksissä saan aina. Yhdynnässä joudun käyttämään apuna omia sormia, että pääsen loppuhuipennukseen. Syy on mysteeri.
Sinkkuaikoina yhdenillan säädöissä en päässyt loppuun saakka kertaakaan ja parisuhteessa/suhteissakin vain muutaman kerran. Huonosta seksistä tai miehen/miesten taidoista ei ole kyse. Suhteessa/suhteissa olen nauttinut ja ollut kiihottunut sängyssä aina. Olemme kokeilleet pitkää esileikkiä, liukuvoiteita, leluja, pornon katsomista yhdessä ja asentojakin on vaihdeltu.
Nykyisen mieheni ja lapseni isän kanssa olemme olleet yhdessä pian kolme vuotta. Yhdynnässä saadut "ei itse avustetut" orgasmit ovat olleet laskettavissa yhden käden sormilla. Tähän saakka.En muista mistä ajatus tuli, mutta kokeilimme pitkästä aikaa asentoa, jossa minä olen päällä. Se on ollut vähän jäissä, koska mies laukeaa siinä asennossa melko nopeasti ja itse tarvitsen pidemmän aikaa kiihottuakseni.
Se kokeilukerta oli käänteentekevä hetki seksielämässämme. Laukesin kauan ennen miestäni! Ei varmasti tarvitse edes kertoa, kuinka mieletöntä se oli! Saatikka sitä, että nyt se on ohjelmanumerossa lähestulkoon joka kerta ja toimii aina! ;)
Toivotan saman ongelman kanssa kamppaileville paljon tsemppiä ja kokeilunhalua. Sama ei tietenkään toimi kaikilla, mutta uskon, että kokeilemalla oma onni löytyy ;) <3
tiistai 6. lokakuuta 2015
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Vauvantekohommia
Mun blogia varmasti luetaan myös foorumilla, joten sanon heti alkuun, että kenenkään ei kannata tästä tekstistä loukkaantua. Tässä ei ole mitään henkilökohtaista, pelkästään mun omia ajatuksia.
No niin.. me olemme päässeet miehen kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että hankitaan toinen lapsi. Tai "hankitaan" on väärä sana. Toisaalta, myös "yritetään" toista lasta on väärin sanottu. Esikoistahan me ei yrittämällä yritetty. Harrastettiin seksiä ilman ehkäisyä ja BUM! Tärppäsi heti.
Mä olen foorumilla lueskellut muiden raskautumisyrityksiä ja mä ymmärrän todella hyvin sen vauvan kaipuun, onhan mulla itsellänikin se taas, mutta.. Monen kohdalla se peittojen heilutus tuntuu olevan pakonomaista ja päässä sellainen "pakko tehdä vauva" ajatus ja seksi ajoitetaan ovulaation lähelle. Ei sen niin pitäisi olla. Mun mielestä parisuhteessa pitäisi olla seksiä tasaiseen tahtiin ja sitä pitäisi harrastaa koska se tuntuu hyvältä! Pakkopullaseksistä tulee vielä älytön stressi ja paineita kummallekin. Sitten vielä rouva kittaa litrakaupalla greippimehua ja voi hyvää päivää! :D
Mä uskon kohtaloon ja jos pariskunnan on tarkoitus saada lapsi, se lapsi tulee ja se tulee silloin, kun aika on oikea. Miettikää nyt meitäkin! Mä en tullut mun ensimmäiselle miehelle raskaaksi 8kk aikana. Toisen kanssa tavattiin lokakuun puolessa välissä(2012) ja marraskuun -12 lopussa plussasin! Ennen plussaa ehdin tehdä pari negaakin, että tiedän kyllä SEN tunteen.
Me ei mun miehen kanssa vielä voida varsinaisesti yrittää toista(ja toisaalta mä vihaan tuota sanaa, mutta en parempaakaan nyt keksi). Mulla on edelleen kierukka, koska lääkäri ei suostunut ottamaan sitä pois. (Siitä sen verran, että syytän siis hormonikierukkaa painonnoususta. Lääkäri oli sitä mieltä ettei se ole mahdollista, vaikka Mirenan mukana tulleessa vihkossa painonnousu mainitaan yleisenä haittavaikutuksena. Lääkäri sitten päätti passittaa mut kilpirauhaskokeisiin ja sinne tie vie nyt pyhien jälkeen.) Meillä oli siis puhe, että toista lasta aletaan puuhata kunhan mies palaa elokuussa kotiin. Mies sitten yllätti mut sanomalla, että ei se katastrofi olisi jos tulisin raskaaksi ennen sitä. Että puuhaillaan ilman ehkäisyä ja hän "roiskii" muualle. Jos siitä huolimatta tulisin raskaaksi, niin no problem. Romanttista siis :D
No niin.. me olemme päässeet miehen kanssa yhteisymmärrykseen siitä, että hankitaan toinen lapsi. Tai "hankitaan" on väärä sana. Toisaalta, myös "yritetään" toista lasta on väärin sanottu. Esikoistahan me ei yrittämällä yritetty. Harrastettiin seksiä ilman ehkäisyä ja BUM! Tärppäsi heti.
Mä olen foorumilla lueskellut muiden raskautumisyrityksiä ja mä ymmärrän todella hyvin sen vauvan kaipuun, onhan mulla itsellänikin se taas, mutta.. Monen kohdalla se peittojen heilutus tuntuu olevan pakonomaista ja päässä sellainen "pakko tehdä vauva" ajatus ja seksi ajoitetaan ovulaation lähelle. Ei sen niin pitäisi olla. Mun mielestä parisuhteessa pitäisi olla seksiä tasaiseen tahtiin ja sitä pitäisi harrastaa koska se tuntuu hyvältä! Pakkopullaseksistä tulee vielä älytön stressi ja paineita kummallekin. Sitten vielä rouva kittaa litrakaupalla greippimehua ja voi hyvää päivää! :D
Mä uskon kohtaloon ja jos pariskunnan on tarkoitus saada lapsi, se lapsi tulee ja se tulee silloin, kun aika on oikea. Miettikää nyt meitäkin! Mä en tullut mun ensimmäiselle miehelle raskaaksi 8kk aikana. Toisen kanssa tavattiin lokakuun puolessa välissä(2012) ja marraskuun -12 lopussa plussasin! Ennen plussaa ehdin tehdä pari negaakin, että tiedän kyllä SEN tunteen.
Me ei mun miehen kanssa vielä voida varsinaisesti yrittää toista(ja toisaalta mä vihaan tuota sanaa, mutta en parempaakaan nyt keksi). Mulla on edelleen kierukka, koska lääkäri ei suostunut ottamaan sitä pois. (Siitä sen verran, että syytän siis hormonikierukkaa painonnoususta. Lääkäri oli sitä mieltä ettei se ole mahdollista, vaikka Mirenan mukana tulleessa vihkossa painonnousu mainitaan yleisenä haittavaikutuksena. Lääkäri sitten päätti passittaa mut kilpirauhaskokeisiin ja sinne tie vie nyt pyhien jälkeen.) Meillä oli siis puhe, että toista lasta aletaan puuhata kunhan mies palaa elokuussa kotiin. Mies sitten yllätti mut sanomalla, että ei se katastrofi olisi jos tulisin raskaaksi ennen sitä. Että puuhaillaan ilman ehkäisyä ja hän "roiskii" muualle. Jos siitä huolimatta tulisin raskaaksi, niin no problem. Romanttista siis :D
lauantai 25. lokakuuta 2014
Mukamas kiireinen elämä
Otsikon avulla yritän uskottavasti selittää, miksi edellisestä kirjoituksesta on jo kuukausi aikaa. Niin.. mähän olen nyt periaatteessa yh-äiti ja opiskelijakin vieläpä. Aikaa on juuri ja juuri läksyjen tekoon(joita ei taivaan tähden ole paljoa), niin muu toiminta kärsii.
Syyslomalla hankin uuden ajanvietteen(ajanviejän). Rupesin sitten neulomaan. Siis minä, joka en ole edes katsonut puikkoihin päin sitten ala-asteen ja voi juku, siitä sitä on aikaa! Luultavasti kyseessä ei ole vakava tauti. Mietin kauan, että mitä hankkisin miehelle isänpäivälahjaksi, kun tavarat joita vankilaan saa viedä, on kovin rajalliset. Ajattelin, että neulon isälle ja pojalla samanlaiset kaulahuivit. Isukin huivia on noin 23cm valmiina ja olen joutunut purkamaan tekelettä muutamaan kertaan, mutta en onneksi kokonaan! On niin pirun hankalaa näköjään muistaa, että oliko ne edelliset silmukat oikein vai nurin! Vielä olisi noin metri jäljellä ja sen jälkeen voin siirtyä pojan huiviin. Jos hullutus jatkuu, niin ehkä teen itselleni tuubihuivin samasta langasta. Jos taito ja hermot riittää.
Meidän elämää siis rytmittää tällä hetkellä koulu ja päiväkotiarki, sekä perhe/parisuhdetapaamiset 2 kertaa kuussa. Edellinen koko perheen tapaaminen oli tämän viikon torstaina ja seuraava parisuhdehetki on 6.11. Koska talvikin lähestyy, niin pitäisi kehitellä suunnitelma b, kuinka päästään/pääsen vankilalle. Meiltä on sinne jokunen kilometri, enkä talvella uskalla ajaa pyörällä poika kyydissä. Bussit ei kulje perille saakka, joten tarttis keksiä jotain.
Mun koulupäiväthän on tähän saakka olleet aika joustavia. Aiemmista opinnoista johtuen, mun ei tarvitse käydä kaikkia kursseja. Lisäksi, meidän parisuhdetapaamiset on arkisin, koska poika on silloin pk:ssa. Eihän ne muuten onnistuisi!
Alkuvuodesta on jälleen uusi suunnitelma tarpeen, sillä mulla alkaa työssäoppimisjakso, joka kestää helmikuusta toukokuuhun. Jotenkin mä en usko, että sieltä työpaikalta kerran kuussa livahdetaan työpäivän aikana harrastamaan seksiä vankilaan. Tai tiedä häntä.
Syyslomalla hankin uuden ajanvietteen(ajanviejän). Rupesin sitten neulomaan. Siis minä, joka en ole edes katsonut puikkoihin päin sitten ala-asteen ja voi juku, siitä sitä on aikaa! Luultavasti kyseessä ei ole vakava tauti. Mietin kauan, että mitä hankkisin miehelle isänpäivälahjaksi, kun tavarat joita vankilaan saa viedä, on kovin rajalliset. Ajattelin, että neulon isälle ja pojalla samanlaiset kaulahuivit. Isukin huivia on noin 23cm valmiina ja olen joutunut purkamaan tekelettä muutamaan kertaan, mutta en onneksi kokonaan! On niin pirun hankalaa näköjään muistaa, että oliko ne edelliset silmukat oikein vai nurin! Vielä olisi noin metri jäljellä ja sen jälkeen voin siirtyä pojan huiviin. Jos hullutus jatkuu, niin ehkä teen itselleni tuubihuivin samasta langasta. Jos taito ja hermot riittää.
Meidän elämää siis rytmittää tällä hetkellä koulu ja päiväkotiarki, sekä perhe/parisuhdetapaamiset 2 kertaa kuussa. Edellinen koko perheen tapaaminen oli tämän viikon torstaina ja seuraava parisuhdehetki on 6.11. Koska talvikin lähestyy, niin pitäisi kehitellä suunnitelma b, kuinka päästään/pääsen vankilalle. Meiltä on sinne jokunen kilometri, enkä talvella uskalla ajaa pyörällä poika kyydissä. Bussit ei kulje perille saakka, joten tarttis keksiä jotain.
Mun koulupäiväthän on tähän saakka olleet aika joustavia. Aiemmista opinnoista johtuen, mun ei tarvitse käydä kaikkia kursseja. Lisäksi, meidän parisuhdetapaamiset on arkisin, koska poika on silloin pk:ssa. Eihän ne muuten onnistuisi!
Alkuvuodesta on jälleen uusi suunnitelma tarpeen, sillä mulla alkaa työssäoppimisjakso, joka kestää helmikuusta toukokuuhun. Jotenkin mä en usko, että sieltä työpaikalta kerran kuussa livahdetaan työpäivän aikana harrastamaan seksiä vankilaan. Tai tiedä häntä.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Muuttunut seksielämä
11 vuotta on tavallaan pitkä aika, mutta tavallaan lyhyt. Riippuu, mitä sillä mittaa. Tässä tapauksessa on kyse seksielämästäni, eli neitsyyden menetyksestä on kulunut 11vuotta(ja muutama kuukausi, jos tarkkoja ollaan). Siihen aikaan on mahtunut omasta mielestäni melko paljon. Yhden yön juttuja, kaksi vakavaa parisuhdetta ja raskaus&synnytys.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että seksi on parasta parisuhteessa, selvinpäin ja ilman jännittämistä. Voi vaan olla oma itsensä, tietää mistä kumppani pitää ja hän tietää mistä sinä pidät. Ja näin kolmenkympin lähestyessä asioihin suhtautuu erilailla kun silloin 11v. sitten.
Raskausaikana seksiin tuli uusia sävyjä. Etenkin loppuajasta, kun hormonit hyrräsi jatkuvasti, sekä minulla että miehellä. Toisaalta taas liitoskivut oli niin saatanalliset, että seksi oli tuskallista, mutta silti sitä piti harrastaa :D Välillä taas ahdisti kun maha tuntui niin isolta ja ipana potkiutui.
Ensimmäinen yhdyntä(yritys) oli 3viikkoa synnytyksen jälkeen, minun aloitteestani. Mies oli halunnut jo aiemmin, muttei ollut uskaltanut ehdottaa. Sattui aivan älyttömästi ja homma piti jättää kesken. Yritimme uudestaan muistaakseni viikon kuluessa.
Ennen pojan syntymää ja sen jälkeenkin peitto on heilunut keskimäärin kolmesti viikossa. Suhteemme alussa minä olin innokkaampi osapuoli ja olisin halunnut joka päivä, joskus usemman kerran päivässä. Mies ei kuitenkaan ollut yhtä himokas. Tulin siis torjutuksi jonkin verran. Siitä johtuen olen yleensä jättänyt aloitteen tekemisen miehelle, vaikka mieli tekisikin.
Juhannuksen jälkeen otin kierukan, ensimmäisen hormonaalisen ehkäisyn koko "seksiurani" aikana. Kokeilin ennen sitä tosin ehkäisyrengasta yhden kierron ajan, josta sain uskomattoman pahoinvoinnin. Kierukanlaittohan sattui aivan perkeleellisesti, mutta ei mennä siihen nyt. Se on jossain määrin vähentänyt seksihaluja. Seksi tuntuu edelleen upealta, mutta ei vaan himota samalla tavalla kuin ennen.
Elokuusta asti on taas tullut yksi pieni mutka matkaan. Nimittäin miehen vankeustuomio. Siinä missä peitto heilui ennen sen kolme kertaa viikossa, heiluu nykyisin kerran tai kaksi kuukaudessa. Siinä mielessä on siis hyvä, että kierukka on vienyt pahimman himotuksen mennessään.
Tapasimme viikonloppuna miehen kanssa ensimmäisen kerran viiteen viikkoon. Jo pieni hipaisukin tuntui siltä, että jalat lähtevät alta välittömästi! Seksistä puhumattakaan.. Voisin siis väittää, että vankila ei ole pelkästään paska juttu parisuhteelle. Pieni erossa olo tekee myös hyvää.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että seksi on parasta parisuhteessa, selvinpäin ja ilman jännittämistä. Voi vaan olla oma itsensä, tietää mistä kumppani pitää ja hän tietää mistä sinä pidät. Ja näin kolmenkympin lähestyessä asioihin suhtautuu erilailla kun silloin 11v. sitten.
Raskausaikana seksiin tuli uusia sävyjä. Etenkin loppuajasta, kun hormonit hyrräsi jatkuvasti, sekä minulla että miehellä. Toisaalta taas liitoskivut oli niin saatanalliset, että seksi oli tuskallista, mutta silti sitä piti harrastaa :D Välillä taas ahdisti kun maha tuntui niin isolta ja ipana potkiutui.
Ensimmäinen yhdyntä(yritys) oli 3viikkoa synnytyksen jälkeen, minun aloitteestani. Mies oli halunnut jo aiemmin, muttei ollut uskaltanut ehdottaa. Sattui aivan älyttömästi ja homma piti jättää kesken. Yritimme uudestaan muistaakseni viikon kuluessa.
Ennen pojan syntymää ja sen jälkeenkin peitto on heilunut keskimäärin kolmesti viikossa. Suhteemme alussa minä olin innokkaampi osapuoli ja olisin halunnut joka päivä, joskus usemman kerran päivässä. Mies ei kuitenkaan ollut yhtä himokas. Tulin siis torjutuksi jonkin verran. Siitä johtuen olen yleensä jättänyt aloitteen tekemisen miehelle, vaikka mieli tekisikin.
Juhannuksen jälkeen otin kierukan, ensimmäisen hormonaalisen ehkäisyn koko "seksiurani" aikana. Kokeilin ennen sitä tosin ehkäisyrengasta yhden kierron ajan, josta sain uskomattoman pahoinvoinnin. Kierukanlaittohan sattui aivan perkeleellisesti, mutta ei mennä siihen nyt. Se on jossain määrin vähentänyt seksihaluja. Seksi tuntuu edelleen upealta, mutta ei vaan himota samalla tavalla kuin ennen.
Elokuusta asti on taas tullut yksi pieni mutka matkaan. Nimittäin miehen vankeustuomio. Siinä missä peitto heilui ennen sen kolme kertaa viikossa, heiluu nykyisin kerran tai kaksi kuukaudessa. Siinä mielessä on siis hyvä, että kierukka on vienyt pahimman himotuksen mennessään.
Tapasimme viikonloppuna miehen kanssa ensimmäisen kerran viiteen viikkoon. Jo pieni hipaisukin tuntui siltä, että jalat lähtevät alta välittömästi! Seksistä puhumattakaan.. Voisin siis väittää, että vankila ei ole pelkästään paska juttu parisuhteelle. Pieni erossa olo tekee myös hyvää.
maanantai 18. elokuuta 2014
Back in business
No niin, nyt loppuu tämä hiljaiselo! Tietokone levisi tammi-helmikuussa johtuen siitä, että mies heitti sen ensin lattialle ja minä sen jälkeen parvekkeelta alas. Meillä on nähkääs niin romanttista. <3
Puhelimen kanssa en ole jaksanut pelautua, kun se on niin vittumaista. Saimme uuden tietokoneen viime kuussa ja nyt on taas energiaa ja aikaa paneutua tähän bloggailuun.
Pieni tiivistelmä siitä, mitä tämän päälle puolen vuoden aikana on tapahtunut:
Muutimme etelämmäksi ja suuremmalle(paljon suuremmalle) paikkakunnalle. Meillä on vihdoinkin saunallinen rt-asunto ja kaikki tärkeimmät palvelut on puolen kilometrin säteellä(päiväkoti, kauppa, tk, kirjasto, ala-aste). Oma piha on myös luksusta kerrostalohelvetissä vietettyjen vuosien jälkeen.
Liityin muuton jälkeen erään kuntosalin jäseneksi ja kävin siellä alkuun bussilla ja sen jälkeen polkupyörällä(yht.10km). Se homma on nyt tauolla, koska poika on vielä liian pieni lapsiparkkiin, eikä ole ketään toista hoitajaa.
Minä pääsin opiskelemaan, se lysti jatkuu parin viikon päästä. Samalla mun isopieni poikani aloittaa päiväkodin. Sitä olen jaksant stressata monena päivänä näin ennakkoon, että mitenkä mun pikkuruinen pärjää siellä vieraiden ihmisten keskellä!
Viime viikon loppupuolella mies lähti vankilaan vuodeksi, joten tässä on taas totuttelu erilaiseen arkeen. "Onneksi" olen jo kokeillut pienen pätkän tätä linnaleskeyden ja äitiyden yhdistelmää, niin tämä isompi reissu ei tule niin suurena shokkina. Ei kai tässä ole kuin kaksi haastetta, raha ja se, että olet aivan yksin vastuussa lapsestasi kellon ympäri. Yksin pääset ehkä vessaan, jos ipana nukkuu tai vedät oven nenän edestä kiinni.
Puhelimen kanssa en ole jaksanut pelautua, kun se on niin vittumaista. Saimme uuden tietokoneen viime kuussa ja nyt on taas energiaa ja aikaa paneutua tähän bloggailuun.
Pieni tiivistelmä siitä, mitä tämän päälle puolen vuoden aikana on tapahtunut:
Muutimme etelämmäksi ja suuremmalle(paljon suuremmalle) paikkakunnalle. Meillä on vihdoinkin saunallinen rt-asunto ja kaikki tärkeimmät palvelut on puolen kilometrin säteellä(päiväkoti, kauppa, tk, kirjasto, ala-aste). Oma piha on myös luksusta kerrostalohelvetissä vietettyjen vuosien jälkeen.
Liityin muuton jälkeen erään kuntosalin jäseneksi ja kävin siellä alkuun bussilla ja sen jälkeen polkupyörällä(yht.10km). Se homma on nyt tauolla, koska poika on vielä liian pieni lapsiparkkiin, eikä ole ketään toista hoitajaa.
Minä pääsin opiskelemaan, se lysti jatkuu parin viikon päästä. Samalla mun isopieni poikani aloittaa päiväkodin. Sitä olen jaksant stressata monena päivänä näin ennakkoon, että mitenkä mun pikkuruinen pärjää siellä vieraiden ihmisten keskellä!
Viime viikon loppupuolella mies lähti vankilaan vuodeksi, joten tässä on taas totuttelu erilaiseen arkeen. "Onneksi" olen jo kokeillut pienen pätkän tätä linnaleskeyden ja äitiyden yhdistelmää, niin tämä isompi reissu ei tule niin suurena shokkina. Ei kai tässä ole kuin kaksi haastetta, raha ja se, että olet aivan yksin vastuussa lapsestasi kellon ympäri. Yksin pääset ehkä vessaan, jos ipana nukkuu tai vedät oven nenän edestä kiinni.
tiistai 7. tammikuuta 2014
Mamma rantakuntoon osa 2
Joulun aikaan tuli "hieman" lipsuttua ja joulun ja uuden vuoden välissä jojoiltua, mikä harmittaa aikalailla. Nyt on kuitenkin palattu ruotuun ja paino menee taas oikeaan suuntaan. Tämän aamun saldo: 85,0kg. Voisin tässä vaiheessa jossitella vaikka millä mitalla, mutta en sitä tee, koska alkaa muuten vituttaa.
Oli tarkoitus lenkkeillä joka päivä, mutta siitähän ei ole tullu mitään. Muutaman kerran viikossa kuitenkin käymme lenkkeilemässä ja toivon määrän kasvavan kunhan mies kotiutuu ja toivottavasti liittyy porukkaamme. Kotoa löytyy onneksi crosstrainer, jonka kanssa olen heilunut 15-30min päivittäin. Teen lisäksi myös kyykkyjä ja punnerruksia kuntoni mukaan(eli en kovin paljoa :D).
Jos jotain kiinnostaa, niin tässä on melko tyypillinen päivän menu, pientä vaihtelua esiintyy:
Aamulla
PALJON maitokahvia+ 1-2 palaa täysjyväruisleipää(päällä yleensä kinkkua, juustoa ja kurkkua)
Päivällä
Lämmin ruoka, sisältäen kanaa, kalaa tai lihaa+ vihanneksia/salaatti(tänään sisälsi myös kananmunaa)
Iltapala
Kupillinen teetä+ 2 näkkileipää(päällä kinkkua ja juustoa)
Ennen nukkumaanmenoa
Proteiinipirtelö
Huomio! Jokainen päivä ei ole samanlainen, mutta aina on kahvia, näkkileipää ja proteiinipirtelö, joskus kaksikin. Päivän mittaan pyrin juomaan 1,5-2 litraa vettä. Join ennen ruuan kanssa rasvatonta maitoa, mutta olen vaihtanut sen veteen. Juon muutaman lasillisen vettä myös aamulla kahvikupposten välissä.
Palataan taas ;)
Oli tarkoitus lenkkeillä joka päivä, mutta siitähän ei ole tullu mitään. Muutaman kerran viikossa kuitenkin käymme lenkkeilemässä ja toivon määrän kasvavan kunhan mies kotiutuu ja toivottavasti liittyy porukkaamme. Kotoa löytyy onneksi crosstrainer, jonka kanssa olen heilunut 15-30min päivittäin. Teen lisäksi myös kyykkyjä ja punnerruksia kuntoni mukaan(eli en kovin paljoa :D).
Jos jotain kiinnostaa, niin tässä on melko tyypillinen päivän menu, pientä vaihtelua esiintyy:
Aamulla
PALJON maitokahvia+ 1-2 palaa täysjyväruisleipää(päällä yleensä kinkkua, juustoa ja kurkkua)
Päivällä
Lämmin ruoka, sisältäen kanaa, kalaa tai lihaa+ vihanneksia/salaatti(tänään sisälsi myös kananmunaa)
Iltapala
Kupillinen teetä+ 2 näkkileipää(päällä kinkkua ja juustoa)
Ennen nukkumaanmenoa
Proteiinipirtelö
Huomio! Jokainen päivä ei ole samanlainen, mutta aina on kahvia, näkkileipää ja proteiinipirtelö, joskus kaksikin. Päivän mittaan pyrin juomaan 1,5-2 litraa vettä. Join ennen ruuan kanssa rasvatonta maitoa, mutta olen vaihtanut sen veteen. Juon muutaman lasillisen vettä myös aamulla kahvikupposten välissä.
Palataan taas ;)
keskiviikko 1. tammikuuta 2014
Loma oli ja meni
Joku voisi viisastella, että lomallahan minä olen ollut jo 5kk, mutta tässä tapauksessa "loma" = pois kotoa ja joku muu hoitaa välillä vauvaa. Vietin/vietimme siis viikon ja yhden päivän mittaisen loman pojun kanssa. Suuntasimme aluksi anoppilaan pariksi yöksi. Olin siellä ensimmäistä kertaa ilman miestä ja tuntui todella oudolta! Selvisin kuitenkin ilman suurempaa ahdistusta. Tulen anopin kanssa hyvin toimeen ja paikalla oli kaikki mieheni sisarukset, jotka osallistuivat pojun hoitoon. Eikä tarvinnut edes pakottaa!
Aatonaattona anoppi vei meidät minun äidin luo, jossa viivyimme neljä yötä. Jälleen kerran oli ihanaa, kun sai laskea ipanan käsistään hetkeksi. Pikkuinen muru sai lahjaksi kirjoja, leluja, vaatteita, omia astioita, sekä syöttötuolin. (Sain eilen kasattua sen vehkeen, hermojen menetyksenkin uhalla. Se odottelee nyt ruokapöydän päässä käyttäjäänsä.)
Pääsin sukuloimisreissun aikana saunaan kolmesti, niin että nyt taas jaksaa (ehkä) olla vähän aikaa ilman. Syömisestä sen verran, että tulihan sitä harrastettua ihan "Pohjanmaan kautta." Nyt taas kelpaa aloittaa uusi vuosi diettaillen.
Lahjoista, hyvistä ruuista ja saunomisesta huolimatta loman antoisin osuus oli reissu Helsinkiin ja pt Sörkässä. Oli pienestä kiinni, ettei peruuntunut koko homma! Juoksentelin rattaiden kanssa n. 40min pitkin Sörnäisiä ja Vallilaa ennenkuin löysin perille! Kahdelta vartijalta sain vittuilut siitä, miten myöhässä oltiin ja metallinpaljastinkin huusi koko ajan.
Varsinainen perhetapaaminen sujui hyvin. Olimme tilassa, joka oli ikäänkuin pieni kodinomainen kaksio. No, kodin, joka oli vuorattu betonilla ja jossa ei ollut ikkunoita. Siellä oli yhdistetty keittiö-olohuone, pieni makuuhuone ja suihku&wc.
Poika ei vierastanut isäänsä yhtään, vaikka näkivät edellisen kerran vajaa 2kk sitten! Nuori herra otti hyvät unet, joiden aikana isi piti äitiä hyvänä. Kahdesti ;) Nyt luultavasti jaksaa odottaa pari viikkoa, jolloin mies palaa kotiin. Lupasin, että saa piparia jos ei ole humalassa. Nähtäväksi jää, kumpaa tekee enemmän mieli.
Ilmeisesti kotiin oli ihan tyhmää tulla, koska pienimies on ollut uskomaton kiukkuperse kaksi päivää! En tiedä johtuuko kiukkuilu siitä, että lomalla oli joka paikassa hälinää ja kotona ollaan vaan kahdestaan. Vai onko sitten hampaiden tulo niin lähellä, että pitää kitistä jatkuvasti. En tiedä, hän ei kerro.
Aatonaattona anoppi vei meidät minun äidin luo, jossa viivyimme neljä yötä. Jälleen kerran oli ihanaa, kun sai laskea ipanan käsistään hetkeksi. Pikkuinen muru sai lahjaksi kirjoja, leluja, vaatteita, omia astioita, sekä syöttötuolin. (Sain eilen kasattua sen vehkeen, hermojen menetyksenkin uhalla. Se odottelee nyt ruokapöydän päässä käyttäjäänsä.)
Pääsin sukuloimisreissun aikana saunaan kolmesti, niin että nyt taas jaksaa (ehkä) olla vähän aikaa ilman. Syömisestä sen verran, että tulihan sitä harrastettua ihan "Pohjanmaan kautta." Nyt taas kelpaa aloittaa uusi vuosi diettaillen.
Lahjoista, hyvistä ruuista ja saunomisesta huolimatta loman antoisin osuus oli reissu Helsinkiin ja pt Sörkässä. Oli pienestä kiinni, ettei peruuntunut koko homma! Juoksentelin rattaiden kanssa n. 40min pitkin Sörnäisiä ja Vallilaa ennenkuin löysin perille! Kahdelta vartijalta sain vittuilut siitä, miten myöhässä oltiin ja metallinpaljastinkin huusi koko ajan.
Varsinainen perhetapaaminen sujui hyvin. Olimme tilassa, joka oli ikäänkuin pieni kodinomainen kaksio. No, kodin, joka oli vuorattu betonilla ja jossa ei ollut ikkunoita. Siellä oli yhdistetty keittiö-olohuone, pieni makuuhuone ja suihku&wc.
Poika ei vierastanut isäänsä yhtään, vaikka näkivät edellisen kerran vajaa 2kk sitten! Nuori herra otti hyvät unet, joiden aikana isi piti äitiä hyvänä. Kahdesti ;) Nyt luultavasti jaksaa odottaa pari viikkoa, jolloin mies palaa kotiin. Lupasin, että saa piparia jos ei ole humalassa. Nähtäväksi jää, kumpaa tekee enemmän mieli.
Ilmeisesti kotiin oli ihan tyhmää tulla, koska pienimies on ollut uskomaton kiukkuperse kaksi päivää! En tiedä johtuuko kiukkuilu siitä, että lomalla oli joka paikassa hälinää ja kotona ollaan vaan kahdestaan. Vai onko sitten hampaiden tulo niin lähellä, että pitää kitistä jatkuvasti. En tiedä, hän ei kerro.
torstai 19. joulukuuta 2013
Uudet tuulet
Nyt on kulunut vajaa 2kk kun mies lähti linnaan ja jätti mut pärjäämään yksin tuon pienen Perkeleen kanssa. Voin kertoa, ettei ole ollut mikään kovin helppo rasti tämä. Alussa varsinkin oli pojalla raivokkaita itkukohtauksia, enkä tiennyt/tiedä mistä johtuivat. Neuvolassa epäilivät, että on väsynyt muttei osaa käydä nukkumaan. Se kuulosti varsin osuvalta selitykseltä.
Kauppareissut mua ärsyttää edelleen. Kun sieltä ei saa ostettua kaikkea tarpeellista kerralla, koska en saa kannettua kun yhden kauppakassin kerrallaan, koska toisella kädellä täytyy kannatella n.8kg ipanaa. Alkaa reisi- ja pohjelihakset olla kohta terästä, kun pari kertaa päivässä kulkee raput kolmanteen kerrokseen pienten kantamusten kera!
Joulukuun alussa saatiin perhetyöntekijä. En vaan jaksanut olla vuorokauden ympäri yksin pojan kanssa. Pieni mutta samalla niin suuri apu, että joku vie pojun vaunuilemaan kerran viikossa puoleksitoista tai kahdeksi tunniksi. Vielä en kuitenkaan ole päässyt rentoutumaan, vaan olen sillä välillä siivonnut ja pessyt pyykkiä.
Vaikka on ollut rankkaa, niin kyllä mä nautin tuon lapsen seurasta aivan suunnattomasti! On niin hellyyttävää kun pikkunen hymyilee tai naureskelee. Ja aamutkin lähtee paremmin käyntiin kun herää siihen, että poju höpöttelee omiaan :)
Joulun jälkeen saadaan paras lahja: meillä on perhetapaaminen Helsingin vankilassa. Koska kummallakin on sinne pidempi matka, niin saatiin tapaaminen pidennettynä. Tiedossa siis 6 tuntia ihan vaan kolmestaan <3 Ahdistaa aika paljon, koska olen varma, ettei poika muista enää isäänsä. 5kk tenavilla ei vielä taida kovin pitkä muisti olla.. :(
Toivon myös, että ipana suostuisi nukkumaan pt:n aikana hyvät unet, sillä isi ja äiti haluaa pitää toisiaan hyvänä ;)
´Mamma rantakuntoon´projekti voi kohtuullisen hyvin. Painoa on lähtenyt 5kg. Itsehän sitä ei huomaa, että mistä kohti semmonen määrä muka on lähtenyt, mutta katsotaan huomaako mies. Ostin pt:ta varten uudet alusvaatteetkin. Täytyy panostaa ;)
sunnuntai 10. marraskuuta 2013
Mamma rantakuntoon
Tässä vuosien (vuosikymmenen) kuluessa on päässyt kertymään ylimääräisiä kiloja ympäri kehoani aivan liikaa. Sille ei ole mitään yksittäistä syytä, vaan se johtuu lapsuudenkodissa opituista ruokatottumuksista, laiskuudesta(=liikunnan puute) sekä geeneistä. En ole käynyt kilpirauhaskokeissa vaikka sinne raskausaikana patistettiinkin, mutta voisihan sekin olla yksi syy, jos tässä niitä lisää tarvitsisi haalia.
Pahimmillani painoin 107kg. Siitä on arviolta 3-4 vuotta. Tullessani raskaaksi viime vuoden lokakuussa, painoin n. 86kg. Painonpudotuksen kannalta raskaudessa oli paljon mietittävää. Kuinka paljon kiloja tulisi lisää ja kuinka saisin ne pois?
Alkuraskaudesta paino jopa laski, vaikka en kärsinytkään pahoinvoinnista. Söin myös normaalisti tai toisinaan normaalia enemmän tai useammin. Muistan oikein hyvin sen, kun oli "kokoajan nälkä." Välillä meni paljon herkkuja, mutta yksi raskaushimoni oli hedelmät sekä kanasalaatti.
Asetin itselleni tavoitteen, että paino pysyy kaksinumeroisena. Kyllä se pysyi, mutta vain juuri ja juuri.
Synnytyksen(=sektio) jälkeen painonpudotus ei todellakaan ollut ensimmäisenä mielessä. Oli siinä ja siinä, että pääsin liikkumaan välillä sänky-sohva-wc, ja silti sattui niin perkeleesti. En myöskään muista, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota ruokavalioon. Alussa nautin pääasiassa nestemäistä ruokaa(kuten jo sairaalassa) koska epiduraalipumpun fentanyyli oli pannut elimistöni sekaisin.
Keskityin vauvan hoitoon ja imetykseen ja ilmeisesti se riitti. Raskauskilot lähtivät noin kuukaudessa. Nyt kun synnytyksestä on vajaa 4kk, painan noin 90kg.
Minulla on ollut mielessä jo pidemmän aikaa, että otan painonpudotuksen työnalle, kunhan mies lähtee istumaan pitkää tuomiota, Sen piti tapahtua tammikuussa, mutta se tapahtuikin jo nyt. Miksikö vasta sitten kun mies lähtee linnaan? Siksi, että minun on helpompi ylläpitää tiukempaa ruokavaliota. Mies on älytön herkkuperse(monella tapaa ;) ja on jatkuvasti ostamassa makkaraperunoita ja juustonaksuja. Siltikin vatsa(ja se perse) on ah, niin timmi.
Nyt on mies kiven sisässä ja ilmeisesti ei aivan heti pääse pois, emmekä pääse edes tapaamaan tämän vuoden puolella. Niinpä nyt on oikea hetki aloittaa tämä projekti. Minulla on kaikki käytännön tiedot hallussa, kuinka tämä homma toimii. Ongelma on aina ollut huono itsekuri. Sopii toivoa, että se nyt olisi parempi.
Metodejahan on lukemattomia. Omakseni otin 5:2 dieetin, jossa ideana on pitää 2 paastopäivää viikossa, joina nautitaan vain 500kcal, muina päivinä syödään normaalisti. Normaalisti, ei tässä tapauksessa todellakaan tarkoita niitä hiivatin makkaraperunoita sun muita mihin on totuttu. Pääpainona on proteiini- ja kuitupitoinen terveellinen ruoka.
Tänään oli siis ensimmäinen paastopäivä ja päivän aikana on nautittu:
- 3 kuppia kahvia kevytmaidolla
- mustikkarahka
- maustamatonta kanaa ja tomaattia
- 4 näkkileipää
Lisäksi tietenkin vettä
Ja kyllä, mulla on nälkä!
Miksi sitten pudottaa painoaan? Haluan olla paremmannäköinen itseni ja perheeni takia. Haluan olla haluttavampi mieheni silmissä. Haluan pysyä terveenä, käyttää kauniita vaatteita ja näyttää niissä hyvältä, ja ilmanmuuta näyttää hyvältä myös alasti. Haluan jaksaa leikkiä ja riehua pienen poikani kanssa ja haluan opettaa hänelle terveen suhteen ruokaan.
Mikään luuviulu en halua olla. Sellaisten ihannointi on kyllä äärimmäisen helppoa, koska media tuputtaa sitä naiskuvaa meille kokoajan ja joka paikassa. Haluan, että minulla on jäljellä tissit myös painonpudotuksen jälkeenkin. Mihinkään tiettyyn painoon en pyri, vaan hiljennän tahtia kun peilikuva miellyttää ja haluan taas olla omassa kehossani. On kuitenkin selvää, että vähintään 20kg pitää heittää helvettiin.
Pysykää kuulolla
Pahimmillani painoin 107kg. Siitä on arviolta 3-4 vuotta. Tullessani raskaaksi viime vuoden lokakuussa, painoin n. 86kg. Painonpudotuksen kannalta raskaudessa oli paljon mietittävää. Kuinka paljon kiloja tulisi lisää ja kuinka saisin ne pois?
Alkuraskaudesta paino jopa laski, vaikka en kärsinytkään pahoinvoinnista. Söin myös normaalisti tai toisinaan normaalia enemmän tai useammin. Muistan oikein hyvin sen, kun oli "kokoajan nälkä." Välillä meni paljon herkkuja, mutta yksi raskaushimoni oli hedelmät sekä kanasalaatti.
Asetin itselleni tavoitteen, että paino pysyy kaksinumeroisena. Kyllä se pysyi, mutta vain juuri ja juuri.
Synnytyksen(=sektio) jälkeen painonpudotus ei todellakaan ollut ensimmäisenä mielessä. Oli siinä ja siinä, että pääsin liikkumaan välillä sänky-sohva-wc, ja silti sattui niin perkeleesti. En myöskään muista, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota ruokavalioon. Alussa nautin pääasiassa nestemäistä ruokaa(kuten jo sairaalassa) koska epiduraalipumpun fentanyyli oli pannut elimistöni sekaisin.
Keskityin vauvan hoitoon ja imetykseen ja ilmeisesti se riitti. Raskauskilot lähtivät noin kuukaudessa. Nyt kun synnytyksestä on vajaa 4kk, painan noin 90kg.
Minulla on ollut mielessä jo pidemmän aikaa, että otan painonpudotuksen työnalle, kunhan mies lähtee istumaan pitkää tuomiota, Sen piti tapahtua tammikuussa, mutta se tapahtuikin jo nyt. Miksikö vasta sitten kun mies lähtee linnaan? Siksi, että minun on helpompi ylläpitää tiukempaa ruokavaliota. Mies on älytön herkkuperse(monella tapaa ;) ja on jatkuvasti ostamassa makkaraperunoita ja juustonaksuja. Siltikin vatsa(ja se perse) on ah, niin timmi.
Nyt on mies kiven sisässä ja ilmeisesti ei aivan heti pääse pois, emmekä pääse edes tapaamaan tämän vuoden puolella. Niinpä nyt on oikea hetki aloittaa tämä projekti. Minulla on kaikki käytännön tiedot hallussa, kuinka tämä homma toimii. Ongelma on aina ollut huono itsekuri. Sopii toivoa, että se nyt olisi parempi.
Metodejahan on lukemattomia. Omakseni otin 5:2 dieetin, jossa ideana on pitää 2 paastopäivää viikossa, joina nautitaan vain 500kcal, muina päivinä syödään normaalisti. Normaalisti, ei tässä tapauksessa todellakaan tarkoita niitä hiivatin makkaraperunoita sun muita mihin on totuttu. Pääpainona on proteiini- ja kuitupitoinen terveellinen ruoka.
Tänään oli siis ensimmäinen paastopäivä ja päivän aikana on nautittu:
- 3 kuppia kahvia kevytmaidolla
- mustikkarahka
- maustamatonta kanaa ja tomaattia
- 4 näkkileipää
Lisäksi tietenkin vettä
Ja kyllä, mulla on nälkä!
Miksi sitten pudottaa painoaan? Haluan olla paremmannäköinen itseni ja perheeni takia. Haluan olla haluttavampi mieheni silmissä. Haluan pysyä terveenä, käyttää kauniita vaatteita ja näyttää niissä hyvältä, ja ilmanmuuta näyttää hyvältä myös alasti. Haluan jaksaa leikkiä ja riehua pienen poikani kanssa ja haluan opettaa hänelle terveen suhteen ruokaan.
Mikään luuviulu en halua olla. Sellaisten ihannointi on kyllä äärimmäisen helppoa, koska media tuputtaa sitä naiskuvaa meille kokoajan ja joka paikassa. Haluan, että minulla on jäljellä tissit myös painonpudotuksen jälkeenkin. Mihinkään tiettyyn painoon en pyri, vaan hiljennän tahtia kun peilikuva miellyttää ja haluan taas olla omassa kehossani. On kuitenkin selvää, että vähintään 20kg pitää heittää helvettiin.
Pysykää kuulolla
perjantai 8. marraskuuta 2013
Viikkoni yh-äitinä
Tänään tulee kuluneeksi 3,5 kuukautta hurmaavan poikamme syntymästä. Tänään tulee myöskin kuluneeksi viikko siitä, kun tuon hurmaavan pienen pojan isä hölmöili itsensä putkan kautta linnaan. Tämä viikko on ollut ensimmäinen, kun olen ollut täysin yksin pojan kanssa ja näin ollen tietenkin yksin vastuussa aivan kaikesta.
On muuten ollut aika perseestä.
Ruokailut, vaipanvaihdot ja yöherätykset nyt sujuu kuten ennenkin, minähän ne hyvin pitkälti olen aina hoitanut. Nyt on vaan tilanne se, että kun sattuisi tarvitsemaan pienintäkin apua, vaikka viihdyttämään kiukkuista poikaa, että pääset itse rauhassa vessaan, niin eihän se onnistu. Tai haluat kipaista kaupasta yhden maitopurkin että saat maitoa aamukahviin, niin sepä vaatiikin sen, että ensin puet itsesi, sen jälkeen vauvan ja sitten "kipaiset" sinne markettiin.
Olisin tarvinnut miehistä apua jo ensimmäisinä aamuina, kun sulake paloi ja kahvinkeitin hajosi. Sulakeasia on jo järjestyksessä, osasin hankkia uusia kaupasta, mutta kahvinkeitin on edelleen paskana ja meillä juodaan nyt pannukahvia. Ei sekään pahaa ole, valmistus vaan kestää kauemmin.
Aamukahvin rauhassa juominen on jotain, mistä muistelen vain etäisesti kuulleeni. Eipä tyrkätä poikaa isille siksi aikaa, että äiti saa rauhassa keittää kahvit ja vieläpä juodakin ne, ei. Aamut menee niin, että viimeistään klo 7.30 nuori herra kyllästyy nukkumiseen/makoiluun. Sitterissäkin on ihan tyhmää, mutta äidin syli kelpaa mainiosti. Siispä äiti keittää kahvit kun ipana roikkuu sylissä. Juomisoperaation ajan tenava ehkä viihtyy viltillä tai sitterissä, jos äiti heiluttelee leluja nenän edessä tai nostelee 36 kertaa maitopulloa, jota on niin hauska tiputella.
Sunnuntaina olisi ollut taas miehelle käyttöä, kun kauppareissun loppumetreillä pojan vaunuista lensi joku hyvin pieni osanen hemmettiin. Kai se tuossa pihatiellä vieläkin olisi, jos kehtaisin mennä sinne konttailemaan. Ai, mutta enhän minä voi, pitäisi raahata tenava mukana.
Roskien vienti täytyy ajoittaa siihen kun poika nukkuu, tai kun ollaan menossa kauppaan tms. Myöskin pyykinpesusta on tehty haasteellista, sillä käytämme talon yhteistä konetta. Ja että elämä olisi hauskempaa, me asumme hissittömän talon kolmannessa kerroksessa.
Kissoja ei voi pitää parvekkeella, sillä mies ei ehtinyt asentaa verkkoja ja nuo karvapallot hyppäävät taatusti. Viimeistään kun parvekkeen kaiteelle ilmaantuu joku tintti vittuilemaan. Myöskin ihanat lyhtyni ovat vielä muovipussissa, sillä parvekkeen katossa ei ole koukkuja.
Pojan kylvetyskään ei ole ihan sellaista kun kuvittelin. Se on meillä ollut isin homma, minä olen vain kylvyn päätteeksi ojentanut pyyhkeen ja pukenut pojan. Mutta kuka ojensi minulle pyyhkeen? Niinpä niin.
Kaikesta huolimatta vedän pisteet kotiin tästä viikosta, sillä poika on kylläinen, vaippa on pääsääntöinen kuiva, yllä on kuivat ja puhtaat vaatteet ja olemme kumpikin hengissä.
On muuten ollut aika perseestä.
Ruokailut, vaipanvaihdot ja yöherätykset nyt sujuu kuten ennenkin, minähän ne hyvin pitkälti olen aina hoitanut. Nyt on vaan tilanne se, että kun sattuisi tarvitsemaan pienintäkin apua, vaikka viihdyttämään kiukkuista poikaa, että pääset itse rauhassa vessaan, niin eihän se onnistu. Tai haluat kipaista kaupasta yhden maitopurkin että saat maitoa aamukahviin, niin sepä vaatiikin sen, että ensin puet itsesi, sen jälkeen vauvan ja sitten "kipaiset" sinne markettiin.
Olisin tarvinnut miehistä apua jo ensimmäisinä aamuina, kun sulake paloi ja kahvinkeitin hajosi. Sulakeasia on jo järjestyksessä, osasin hankkia uusia kaupasta, mutta kahvinkeitin on edelleen paskana ja meillä juodaan nyt pannukahvia. Ei sekään pahaa ole, valmistus vaan kestää kauemmin.
Aamukahvin rauhassa juominen on jotain, mistä muistelen vain etäisesti kuulleeni. Eipä tyrkätä poikaa isille siksi aikaa, että äiti saa rauhassa keittää kahvit ja vieläpä juodakin ne, ei. Aamut menee niin, että viimeistään klo 7.30 nuori herra kyllästyy nukkumiseen/makoiluun. Sitterissäkin on ihan tyhmää, mutta äidin syli kelpaa mainiosti. Siispä äiti keittää kahvit kun ipana roikkuu sylissä. Juomisoperaation ajan tenava ehkä viihtyy viltillä tai sitterissä, jos äiti heiluttelee leluja nenän edessä tai nostelee 36 kertaa maitopulloa, jota on niin hauska tiputella.
Sunnuntaina olisi ollut taas miehelle käyttöä, kun kauppareissun loppumetreillä pojan vaunuista lensi joku hyvin pieni osanen hemmettiin. Kai se tuossa pihatiellä vieläkin olisi, jos kehtaisin mennä sinne konttailemaan. Ai, mutta enhän minä voi, pitäisi raahata tenava mukana.
Roskien vienti täytyy ajoittaa siihen kun poika nukkuu, tai kun ollaan menossa kauppaan tms. Myöskin pyykinpesusta on tehty haasteellista, sillä käytämme talon yhteistä konetta. Ja että elämä olisi hauskempaa, me asumme hissittömän talon kolmannessa kerroksessa.
Kissoja ei voi pitää parvekkeella, sillä mies ei ehtinyt asentaa verkkoja ja nuo karvapallot hyppäävät taatusti. Viimeistään kun parvekkeen kaiteelle ilmaantuu joku tintti vittuilemaan. Myöskin ihanat lyhtyni ovat vielä muovipussissa, sillä parvekkeen katossa ei ole koukkuja.
Pojan kylvetyskään ei ole ihan sellaista kun kuvittelin. Se on meillä ollut isin homma, minä olen vain kylvyn päätteeksi ojentanut pyyhkeen ja pukenut pojan. Mutta kuka ojensi minulle pyyhkeen? Niinpä niin.
Kaikesta huolimatta vedän pisteet kotiin tästä viikosta, sillä poika on kylläinen, vaippa on pääsääntöinen kuiva, yllä on kuivat ja puhtaat vaatteet ja olemme kumpikin hengissä.
sunnuntai 3. marraskuuta 2013
Blogihaaste: eniten vituttaa kaikki
Tässä taannoin Mallamoija esitti enemmän tai vähemmän tosissaan haasteen listata yhdeltä päivältä kaikki vitutuksen aiheet. Tänään on se päivä, jolloin otan mielelläni haasteen vastaan.
1. Kahvinkeitin hajosi. Se lähti aamulla päälle, meni puolisen minuuttia, kuului pamaus ja sen jälkeen olikin selvää että tässä mökissä juodaan pannukahvia.
2. Mies lähti pe-la yönä vitutuksissaan veljensä luo 360km päähän eikä ole sen jälkeen soitellut.
3. Mies ei ole soitellut, koska on putkassa.
4. Ystävällinen poliisitäti soitti minulle, koska mies ei itse saa. Kultarakasmussukka viettää seuraavat 39 päivää linnassa, koska oli haku päällä kun jäi poliisin haaviin.
5. Pienempi rakkaus nukkui viime yön normaalia levottomammin, heräili jatkuvaan ja tiputteli tuttiaan vieläkin useammin.
6. Poika on kitissyt koko päivän. Ei kelpaa maito, ei kelpaa sitteri, ei kelpaa uni.
7. Pojan perse helottaa punaisena kun keitetty rapu. Syynä lienee kiinteiden aloitus, jonka takia olemme jättäneet parina päivänä soseet väliin.
8. Kissat pitävät yöllä konserttia makuuhuoneessa/makuuhuoneen ulkopuolella, koska heillä on TAAS nälkä. Niinpä joudun joko ruokkimaan perkeleitä pitkin yötä tai kuuntelemaan huutoa.
9. Olen aivan saatanat väsynyt, koska kissat ja poika pitivät minut hereillä koko yön.
10. Vuokrarahat on miehen tilillä ja pankkitunnukset hänellä mukana.
11. Pojan turvakaukalo on autossa, ja minulla ei ole aavistustakaan missä meidän auto on, tai millon se taas seisoo omassa pihassa!
12. Isänpäivä menee vituiksi, kun isä on linnassa.
13. Ei päästä katsomaan isää, kun ollaan täällä korvessa.
Tämä lista olis varmaan kannattanut kirjoittaa illemmalla, sillä lisää kohtia tulee varmasti vielä. Mutta mahdollisesti päivittelen sitten.
1. Kahvinkeitin hajosi. Se lähti aamulla päälle, meni puolisen minuuttia, kuului pamaus ja sen jälkeen olikin selvää että tässä mökissä juodaan pannukahvia.
2. Mies lähti pe-la yönä vitutuksissaan veljensä luo 360km päähän eikä ole sen jälkeen soitellut.
3. Mies ei ole soitellut, koska on putkassa.
4. Ystävällinen poliisitäti soitti minulle, koska mies ei itse saa. Kultarakasmussukka viettää seuraavat 39 päivää linnassa, koska oli haku päällä kun jäi poliisin haaviin.
5. Pienempi rakkaus nukkui viime yön normaalia levottomammin, heräili jatkuvaan ja tiputteli tuttiaan vieläkin useammin.
6. Poika on kitissyt koko päivän. Ei kelpaa maito, ei kelpaa sitteri, ei kelpaa uni.
7. Pojan perse helottaa punaisena kun keitetty rapu. Syynä lienee kiinteiden aloitus, jonka takia olemme jättäneet parina päivänä soseet väliin.
8. Kissat pitävät yöllä konserttia makuuhuoneessa/makuuhuoneen ulkopuolella, koska heillä on TAAS nälkä. Niinpä joudun joko ruokkimaan perkeleitä pitkin yötä tai kuuntelemaan huutoa.
9. Olen aivan saatanat väsynyt, koska kissat ja poika pitivät minut hereillä koko yön.
10. Vuokrarahat on miehen tilillä ja pankkitunnukset hänellä mukana.
11. Pojan turvakaukalo on autossa, ja minulla ei ole aavistustakaan missä meidän auto on, tai millon se taas seisoo omassa pihassa!
12. Isänpäivä menee vituiksi, kun isä on linnassa.
13. Ei päästä katsomaan isää, kun ollaan täällä korvessa.
Tämä lista olis varmaan kannattanut kirjoittaa illemmalla, sillä lisää kohtia tulee varmasti vielä. Mutta mahdollisesti päivittelen sitten.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Muuttohelvetti
Keskiviikko aamu klo 8.25 ja kirjoitan tätä postausta lattialla. Olen itseasiassa kuluneen viikon aikana tehnyt lattialla muutakin kun vain istunut. Olen tehnyt kaiken: istunut, syönyt, vaihtanut pojalle vaipat, nukkunut.. Syy tähän löytyy parin viikon takaa.
Olemme jo pidemmän aikaa puhuneet muutosta, mutta muutama viikko sitten sain tarpeekseni ja päätin, että se muutto tapahtuu aivan helvetin pian! Minä en enää katsele tämän kylän silikonihuoria enkä sitä, kuinka ne huohottavat mieheni korvaan milloin mitäkin.Saimme sovittua kaksi asuntonäyttöä nopealla aikataululla Päijät-Hämeeseen, joten kamat kasaan ja menoksi.
Ensimmäinen asunto oli niin upea kt-kolmio, että päätimme olla katsomatta toista vaihtoehtoa. Menimme käymään mieheni enon luona Keravalla ja siellä ollessa A soitti asuntoa esitelleelle miehelle, joka kertoi löytäneensä asuntoon toisen vuokralaisen. Paskapuhetta, homma tyssäsi meidän vituillaan oleviin luottotietoihin, mutta olihan se kohteliasta valehdella.
Lähdimme ajelemaan kotia kohti mutta matkalla mies yllätti ja päätti, että menemme sittenkin katsomaan toista asuntoa vielä samana iltana. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä kun saavuimme asunnolle. "Näyttö" on sinällään jännä sana kuvaamaan sitä tilannetta, koska asunnossa ei ollut sähköä ja talonmiehen piti esitellä sitä puhelimen valossa. Koska meillä oli vaihtoehdot aivan helvetin vähissä, otimme asunnon. Ja siitäpä alkaakin se helvetillinen osuus..
Saman viikon loppupuolella aloimme viedä asuntoon tavaroitamme, vaikka asunnon avaimet lepäilivät vuokraisännän taskussa. Isännän, jota emme olleet edes nähneet. Ensimmäisen muuttokuorman jälkeen ajattelin, että mikäs siinä, joutaahan täältä viedäkin tavaraa, jäähän tänne ne oleelliset. Muttamutta.. ensimmäisen muuttokuorman jälkeen tuli vielä toinen, kolmas ja neljäs, neljän päivän sisään. Toisessa kuormassa lähti sänky, kolmannessa sohva ja neljännessä toinen sohva ja patjat. Eikä edelleenkään tietoa vuokrasopimuksesta, saati avaimista.
Olemme viikon verran asuneet toisessa makuuhuoneessa ja kalustus on seuraava: tv, tietokone, sitteri, pinnasängyn patja, kaksi peittoa ja kaksi tyynyä. Vaatekertoja meille aikuisille on yksi, pojalle sentään kassillinen. Minulla on vitutus huipussaan. Voitte, tai ette edes voi, kuvitella kuinka uskomattoman vittumaista on nukkua, kun selkään koskee, lonkkiin koskee ja joka perkeleen paikkaan koskee. Jos ei yöllä, niin viimeistään silloin kun yrität nousta ylös! Lattialta ei ponkaista ylös aropupun lailla, kun poika kirkuu evästä nykyisin pari kolme kertaa yössä, tai kun tulee kriisi tippuneesta tutista. Samaan aikaan mies kuorsaa vieressä ja herättyään naureskelee, että kyllä meillä on hyvä elämä! Minulla puolestaan katkeilee päästä verisuonia.
Viimeisinpänä mies on alkanut pakata kuiva-ainekaapin sisältöä. Meillä ei enää syödä edes makaroonia tai kaurapuuroa. En voi tehdä edes kiisseliä, sillä perunajauhot on pakattu. Kaapissa on: mausteet, kahvi ja purkkapussi.
Avaimia tai lopullista hermoromahdusta odotellessa...
Olemme jo pidemmän aikaa puhuneet muutosta, mutta muutama viikko sitten sain tarpeekseni ja päätin, että se muutto tapahtuu aivan helvetin pian! Minä en enää katsele tämän kylän silikonihuoria enkä sitä, kuinka ne huohottavat mieheni korvaan milloin mitäkin.Saimme sovittua kaksi asuntonäyttöä nopealla aikataululla Päijät-Hämeeseen, joten kamat kasaan ja menoksi.
Ensimmäinen asunto oli niin upea kt-kolmio, että päätimme olla katsomatta toista vaihtoehtoa. Menimme käymään mieheni enon luona Keravalla ja siellä ollessa A soitti asuntoa esitelleelle miehelle, joka kertoi löytäneensä asuntoon toisen vuokralaisen. Paskapuhetta, homma tyssäsi meidän vituillaan oleviin luottotietoihin, mutta olihan se kohteliasta valehdella.
Lähdimme ajelemaan kotia kohti mutta matkalla mies yllätti ja päätti, että menemme sittenkin katsomaan toista asuntoa vielä samana iltana. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä kun saavuimme asunnolle. "Näyttö" on sinällään jännä sana kuvaamaan sitä tilannetta, koska asunnossa ei ollut sähköä ja talonmiehen piti esitellä sitä puhelimen valossa. Koska meillä oli vaihtoehdot aivan helvetin vähissä, otimme asunnon. Ja siitäpä alkaakin se helvetillinen osuus..
Saman viikon loppupuolella aloimme viedä asuntoon tavaroitamme, vaikka asunnon avaimet lepäilivät vuokraisännän taskussa. Isännän, jota emme olleet edes nähneet. Ensimmäisen muuttokuorman jälkeen ajattelin, että mikäs siinä, joutaahan täältä viedäkin tavaraa, jäähän tänne ne oleelliset. Muttamutta.. ensimmäisen muuttokuorman jälkeen tuli vielä toinen, kolmas ja neljäs, neljän päivän sisään. Toisessa kuormassa lähti sänky, kolmannessa sohva ja neljännessä toinen sohva ja patjat. Eikä edelleenkään tietoa vuokrasopimuksesta, saati avaimista.
Olemme viikon verran asuneet toisessa makuuhuoneessa ja kalustus on seuraava: tv, tietokone, sitteri, pinnasängyn patja, kaksi peittoa ja kaksi tyynyä. Vaatekertoja meille aikuisille on yksi, pojalle sentään kassillinen. Minulla on vitutus huipussaan. Voitte, tai ette edes voi, kuvitella kuinka uskomattoman vittumaista on nukkua, kun selkään koskee, lonkkiin koskee ja joka perkeleen paikkaan koskee. Jos ei yöllä, niin viimeistään silloin kun yrität nousta ylös! Lattialta ei ponkaista ylös aropupun lailla, kun poika kirkuu evästä nykyisin pari kolme kertaa yössä, tai kun tulee kriisi tippuneesta tutista. Samaan aikaan mies kuorsaa vieressä ja herättyään naureskelee, että kyllä meillä on hyvä elämä! Minulla puolestaan katkeilee päästä verisuonia.
Viimeisinpänä mies on alkanut pakata kuiva-ainekaapin sisältöä. Meillä ei enää syödä edes makaroonia tai kaurapuuroa. En voi tehdä edes kiisseliä, sillä perunajauhot on pakattu. Kaapissa on: mausteet, kahvi ja purkkapussi.
Avaimia tai lopullista hermoromahdusta odotellessa...
sunnuntai 6. lokakuuta 2013
Reissun päällä
Tästä on nyt parisen viikkoa kun meille vihdoinkin hankittiin auto. Valitettavasti siitä ei päässyt heti nauttimaan, sillä katsastussetä päätti hylätä sen ensimmäiset kaksi kertaa. Minua vitutti huomattavasti enemmän kuin miestä, siellä katsastusyrityksiin rahat lähtivät minun tililtä ja toinen katsastusyritys oli periaatteella ´kokeillaan kepillä jäätä.´
Mies on onneksi ajoneuvoasentaja ja homma on hallussa edelleen, joten hän teki jarruremontin ja mitäpälieneekään, itse. Auto sai liikennekelpoisuuden kuluvalla viikolla ja sen kunniaksi lähdettiin pienelle reissulle ensimmäistä kertaa koko perheen voimin.
Torstaina aamupäivällä mies ehdotti, että lähdetäänkö sukuloimaan P-Karjalaan, kun on niin tylsää. Mikäpäs siinä, lähdetään vain. Vietimme ensimmäisen yön minun äitini ja sisarusten luona. Pikkuherra nukkui kuin unelma, jopa 8 tuntia putkeen!! (tätä on tapahtunut kotona max. 3 kertaa)
Minusta oli ihana katsoa, miten innoissaan äitini ja siskoni hoitivat poikaa ja touhusivat tämän kanssa. Harmi, ettemme voineet tällä kertaa olla pidempään.
Perjantaiaamuna suuntasimme maaseudun rauhaan. Kävimme minun mummoni luona, joka näki pojan nyt toisen kerran. Sieltä jatkoimme enoni ja tämän vaimon luo. Heidän luonaan kävin viimeksi noin 10 vuotta sitten! Autottomana ei ole kovin helppoa liikkua maasedulle..
80km eteenpäin sijaitsi veljeni ja tämän perheen koti. Olen nähnyt heitä viimeksi kesällä 2012, ennenkun muutin Savoon. Veljelläni on kaksi alle 5vuotiasta lasta, jotka siis tietenkin ovat meidän pojan serkkuja <3 Molemmat lapset olivat kasvaneet aivan valtavasti! Pian 2v. tyttö oli hyvin kiinnostunut vauvasta, mutta eilen 4 vuotta täyttänyttä isoveljeä kiinnosti enemmän tädin tuomat herkut :)
Piipahdimme vielä toisen mummoni luona, ennenkun menimme yöpaikkaamme. Vietimme toisen yömme mieheni äidin luona. Anopin seurana asuu mieheni 3 nuorinta sisarusta, kaksi kissaa, sekä koira. Olen tavannut anopin muutaman kerran ennen tätä, mutta nyt kävin ensimmäisen kerran hänen kotonaan. Talo oli samantyylinen kuin omalla äidillänikin, vanha rintamamiestalo. Pidän niiden tunnelmasta hyvin paljon, anoppilassakin oli ihanaa juoda aamulla pannukahvit ennen kotiin lähtöä.
Kirjoitukseni jää nyt hieman vajaaksi, sillä sitterissä huutaa pieni palohälytin!
Mies on onneksi ajoneuvoasentaja ja homma on hallussa edelleen, joten hän teki jarruremontin ja mitäpälieneekään, itse. Auto sai liikennekelpoisuuden kuluvalla viikolla ja sen kunniaksi lähdettiin pienelle reissulle ensimmäistä kertaa koko perheen voimin.
Torstaina aamupäivällä mies ehdotti, että lähdetäänkö sukuloimaan P-Karjalaan, kun on niin tylsää. Mikäpäs siinä, lähdetään vain. Vietimme ensimmäisen yön minun äitini ja sisarusten luona. Pikkuherra nukkui kuin unelma, jopa 8 tuntia putkeen!! (tätä on tapahtunut kotona max. 3 kertaa)
Minusta oli ihana katsoa, miten innoissaan äitini ja siskoni hoitivat poikaa ja touhusivat tämän kanssa. Harmi, ettemme voineet tällä kertaa olla pidempään.
Perjantaiaamuna suuntasimme maaseudun rauhaan. Kävimme minun mummoni luona, joka näki pojan nyt toisen kerran. Sieltä jatkoimme enoni ja tämän vaimon luo. Heidän luonaan kävin viimeksi noin 10 vuotta sitten! Autottomana ei ole kovin helppoa liikkua maasedulle..
80km eteenpäin sijaitsi veljeni ja tämän perheen koti. Olen nähnyt heitä viimeksi kesällä 2012, ennenkun muutin Savoon. Veljelläni on kaksi alle 5vuotiasta lasta, jotka siis tietenkin ovat meidän pojan serkkuja <3 Molemmat lapset olivat kasvaneet aivan valtavasti! Pian 2v. tyttö oli hyvin kiinnostunut vauvasta, mutta eilen 4 vuotta täyttänyttä isoveljeä kiinnosti enemmän tädin tuomat herkut :)
Piipahdimme vielä toisen mummoni luona, ennenkun menimme yöpaikkaamme. Vietimme toisen yömme mieheni äidin luona. Anopin seurana asuu mieheni 3 nuorinta sisarusta, kaksi kissaa, sekä koira. Olen tavannut anopin muutaman kerran ennen tätä, mutta nyt kävin ensimmäisen kerran hänen kotonaan. Talo oli samantyylinen kuin omalla äidillänikin, vanha rintamamiestalo. Pidän niiden tunnelmasta hyvin paljon, anoppilassakin oli ihanaa juoda aamulla pannukahvit ennen kotiin lähtöä.
Kirjoitukseni jää nyt hieman vajaaksi, sillä sitterissä huutaa pieni palohälytin!
tiistai 24. syyskuuta 2013
Vertailua läpi elämän
Se alkaa jo raskausaikana: kuka lihoo vähiten, kuka oksentaa eniten, kenen vauva aloittaa potkiutumisen ensimmäisenä jne. Sitten vertaillaan synnytystä: lääkkeiden määrää, synnytyksen kestoa ja paheksutaan niitä, jotka saavat lapsensa sektiolla. Varsinkin jos kyseessä on pelkosektio. Kyllähän nyt oman kultamurun teosta aiheutunut kipu pitää sietää, hyhhyh!
Kun sitten on saatu lapsukainen maailmaan, alkaa vielä kiihkeämpi vertailu. (Parhaimmat pisteet saa se mamma, joka pääsee nopeiten bikinikuntoon.) Missä tahdissa oma vauva kehittyy verrattuna muihin. Pituudesta ja painosta viis, kunhan oma pentu oppii kääntymään, ryömimään konttaamaan, kävelemään ja puhumaan ennen muita.
Vauvan/lapsen vaatteiden ja tavaroiden osalta ei myöskään säästytä vertailulta. Mitä kalliimmat vaunut, turvakaukalo ja vaatteet, sen parempi. Niitä pitää myös muistaa mainostaa muille äideille. Lapsettomat kun eivät välttämättä ymmärrä hienojen merkkien perään.
Henkilökohtaisesti voin todeta, että meille hankittiin vaunut ja turvakaukalo käytettyinä. Vaunujen osalta esitin ennakkoon toiveen, että niissä olisi isot ja leveät pyörät ja niissähän on. Merkki on suht hyvä, mutta vaunut joitakin vuosia vanhempaa mallia. Turvakaukalo saatiin ilmaiseksi tuttavapariskunnalta. Sekään ei ole kovin uusi eikä hieno. Tähän mennessä kaukaloa on käytetty kahdesti: kun kotiuduttiin sairaalasta ja 3 viikkoa myöhemmin kun kävimme äitini luona. Eli hieno kaukalo olisi ollut turha ostos.
Meidän pojan vaatteista osa on ostettu uutena ja osa käytettyinä. Olemme myös saaneet jonkin verran vaatteita mummoilta ja muilta sukulaisilta. Minulle on henk.koht aivan sama, lukeeko bodyn lapussa H&M vai Me&I. Kalliimmat merkit voivat olla kestävämpiä, mutta eipä nuo henkkamaukat ole vielä kahdessa kuukaudessa käsiin hajonneet. Ja toisaalta, vauvanvaatteet jää niin nopeasti pieneksi, että olisi taas turhaa ostaa hienoja ja kalliita vaatteita uutena.
Mutta jatketaanpa vertailua. Se ei suinkaan lopu siihen kun oma kultamurunen on oppinut kävelemään ja puhumaan, ei. Tähän saakka vertailua ovat suorittaneet vanhemmat ja neuvolan työntekijät. Koulussa lapsi alkaa tehdä sitä itse. Edelleen vertaillaan vaatteita, kokeiden ja todistusten numeroita, kännyköitä ja polkupyöriä.
Ja kuten kaikki tietävät, sama helvetti jatkuu aikuisena. Kenellä on suurin palkka, kallein auto ja isoin asunto. Kännikokemuksilla täytyy leveillä myös. Mitä enemmän saa rahaa palamaan illassa, sen parempi. Jos menee muisti, siitä saa plussaa. Paljon plussaa saa, jos päätyy putkaan.
Kun sitten on saatu lapsukainen maailmaan, alkaa vielä kiihkeämpi vertailu. (Parhaimmat pisteet saa se mamma, joka pääsee nopeiten bikinikuntoon.) Missä tahdissa oma vauva kehittyy verrattuna muihin. Pituudesta ja painosta viis, kunhan oma pentu oppii kääntymään, ryömimään konttaamaan, kävelemään ja puhumaan ennen muita.
Vauvan/lapsen vaatteiden ja tavaroiden osalta ei myöskään säästytä vertailulta. Mitä kalliimmat vaunut, turvakaukalo ja vaatteet, sen parempi. Niitä pitää myös muistaa mainostaa muille äideille. Lapsettomat kun eivät välttämättä ymmärrä hienojen merkkien perään.
Henkilökohtaisesti voin todeta, että meille hankittiin vaunut ja turvakaukalo käytettyinä. Vaunujen osalta esitin ennakkoon toiveen, että niissä olisi isot ja leveät pyörät ja niissähän on. Merkki on suht hyvä, mutta vaunut joitakin vuosia vanhempaa mallia. Turvakaukalo saatiin ilmaiseksi tuttavapariskunnalta. Sekään ei ole kovin uusi eikä hieno. Tähän mennessä kaukaloa on käytetty kahdesti: kun kotiuduttiin sairaalasta ja 3 viikkoa myöhemmin kun kävimme äitini luona. Eli hieno kaukalo olisi ollut turha ostos.
Meidän pojan vaatteista osa on ostettu uutena ja osa käytettyinä. Olemme myös saaneet jonkin verran vaatteita mummoilta ja muilta sukulaisilta. Minulle on henk.koht aivan sama, lukeeko bodyn lapussa H&M vai Me&I. Kalliimmat merkit voivat olla kestävämpiä, mutta eipä nuo henkkamaukat ole vielä kahdessa kuukaudessa käsiin hajonneet. Ja toisaalta, vauvanvaatteet jää niin nopeasti pieneksi, että olisi taas turhaa ostaa hienoja ja kalliita vaatteita uutena.
Mutta jatketaanpa vertailua. Se ei suinkaan lopu siihen kun oma kultamurunen on oppinut kävelemään ja puhumaan, ei. Tähän saakka vertailua ovat suorittaneet vanhemmat ja neuvolan työntekijät. Koulussa lapsi alkaa tehdä sitä itse. Edelleen vertaillaan vaatteita, kokeiden ja todistusten numeroita, kännyköitä ja polkupyöriä.
Ja kuten kaikki tietävät, sama helvetti jatkuu aikuisena. Kenellä on suurin palkka, kallein auto ja isoin asunto. Kännikokemuksilla täytyy leveillä myös. Mitä enemmän saa rahaa palamaan illassa, sen parempi. Jos menee muisti, siitä saa plussaa. Paljon plussaa saa, jos päätyy putkaan.
sunnuntai 15. syyskuuta 2013
It´s a boy!
Nyt kun aikaa ja motivaatiota kirjoittamiseen löytyy kahden kuukauden tauon jälkeen, niin antaa palaa ;)
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.
Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.
Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!
Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.
Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!
Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!
Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3
Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33, painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.
Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.
Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.
Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.
Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.
Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.
Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!
Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.
Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.
Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!
Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.
Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!
Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!
Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3
Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33, painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.
Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.
Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.
Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.
Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.
Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.
Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!
Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
Tunnelmat ennen sektiota
Tässä nyt on oltu tasan 39viikkoa raskaana, joista 25-30 vonguttu sektiota ja panikoitu/raivottu/itketty, että saadaanko sitä ja siinä sivussa riidelty miehen kanssa samasta aiheesta. Ylihuomenna on sitten vihdoinkin käsillä se päivä, kun pikkukaveri revitään kohdun lämmöstä tähän kylmään ja julmaan maailmaan.
Vaikka lapsi on äärimmäisen toivottu ja itsepäisyyttäni sain sen sektion, paniikki vaan yltyy mitä lähemmäksi SE päivä tulee. Ja miksei yltyisi? Se on takuulla tähän astisen elämäni suurin ja onnellisin päivä ja vaikuttaa koko loppuelämään.
Ei se itse operaatio niinkään jännitä tai pelota, uskoisin saavani lääkärin, joka on tehnyt kyseisiä toimenpiteitä ennenkin. Mieltä vaivaa ylipäänsä se, että ei ole minkäänlaista kokemusta mistään vastaavasta. Enhän minä jessus sentään ole ollut sairaalassa yötä sen jälkeen kun itse synnyin!
Voimakasta ahdistusta tuottaa myös operaatiosta toipuminen, pysyykö haavat varmasti kiinni, kuinka pian pääsen jalkeille ja säästynkö siltä pelätyltä keuhkoveritulpalta, ja entäs ne kivut sitten?! Vauvaan liittyvät huolet on sitten taas erikseen, onhan toveri varmasti terve, miten on maidontulon laita ja kelpaahan minun maito vauvalle, eihän vauvalle tyrkytetä tuttia tai korviketta sairaalassa?
Koska päästään kotiin ja miten selvitään 24/7 pienen nyytin kanssa? Miten yösyötöt, nostaako mies vauvan minun viereen vai syöttääkö hän pientä pullosta? Tai ensin pitäisi kysyä, herääkö mies yöllä jos tai kun vauva itkee nälkäänsä..
Yksi jännitysmomentti on myös sairaalassa olo miehen osalta. Minä tein selväksi, että yksinäni en siellä makoile! Jos ei saada perhehuonetta, niin sitten keksitään joku muu ratkaisu, jolla mies pysyy sairaalan seinien sisäpuolella saman ajan kuin minä ja vauvakin. Tästä voi tulla päänsärkyä niin minulle kuin hoitajillekin.. Perhehuoneen kohtalo selviää vasta huomenna, kun hoitaja soittaa verikokeen tulokset ja kertoo, mihin aikaan meitä odotetaan sairaalaan.
Karvalapsien osalta tilanne on vihdoinkin hallinnassa, pienoisen juupas-eipäs- leikin jälkeen. Tuleva mummo saapuu vierailulle huomenna ja pitää kodin pystyssä ja lapsukaiset kylläisinä paluuseemme saakka. Tästäkin projektista "meinasi" tulla älytön huuto ja raivo kun tuntui, ettei mikään onnistu mitenkään päin!
torstai 4. heinäkuuta 2013
Eniten vituttaa kaikki
Huomenna tulee kuluneeksi viikko siitä, kun mieheni lähti leikkimään työmyyrää toiseen kaupunkiin. Tarkemmin sanottuna Suonenjoelle ja mansikkamaalle. Vitutushan alkoi oikeastaan jo siitä. Jättää nyt minut yksin näin lähellä synnytystä liitoskipuineni kaikkineni!!
Älkää huoliko, jatkoa seuraa. Alkuviikosta pellolle saapui hameväkeä Itäisestä naapurista ja mies soittaa illalla hymy korvissa, kuinka Olga oli jo kosinut häntä. Olin oikein, oikein iloinen.
Äsken tuli puhelu, jossa jo naureskeltiin, että oltiin oltu soutelemassa kahden Tatjanan kanssa ja oli tullut pusuja kummallekin poskelle. Jostain syystä minulla alkoi katkeilla verisuonet päässä aika vinhaan tahtiin.. On kuulemma tulossa Facebookiin kuvia. Can´t wait saatana!!!
Ei kuulemma kannata olla mustasukkainen koska "ei ne anna pillua kuitenkaan." Voisin väittää, että sattui HYVIN väärä sanavalinta. Tuosta kun saa sellaisen käsityksen, että yritystä kyllä on!!
Vielä jos tulee puhelua aiheesta niin kysyn, että onko edes maininnut että kotona on akka ja ihan perkeleen kiukkuinen. Veikkaisin, että ei ole..
Onhan se toki miehestä mahtavaa kun rekkalastillinen Itä-naapurin ilolintuja sirkuttelee ja lirkuttelee. Takuulla hivelee itsetuntoa. Mutta sitten olen minä.. Viimeisilläni raskaana, käytännössä kahlittu kotiin seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja ulkomuoto on lähempänä valasta kuin naista. Kuka minun itsetuntoa hivelee?!
Älkää huoliko, jatkoa seuraa. Alkuviikosta pellolle saapui hameväkeä Itäisestä naapurista ja mies soittaa illalla hymy korvissa, kuinka Olga oli jo kosinut häntä. Olin oikein, oikein iloinen.
Äsken tuli puhelu, jossa jo naureskeltiin, että oltiin oltu soutelemassa kahden Tatjanan kanssa ja oli tullut pusuja kummallekin poskelle. Jostain syystä minulla alkoi katkeilla verisuonet päässä aika vinhaan tahtiin.. On kuulemma tulossa Facebookiin kuvia. Can´t wait saatana!!!
Ei kuulemma kannata olla mustasukkainen koska "ei ne anna pillua kuitenkaan." Voisin väittää, että sattui HYVIN väärä sanavalinta. Tuosta kun saa sellaisen käsityksen, että yritystä kyllä on!!
Vielä jos tulee puhelua aiheesta niin kysyn, että onko edes maininnut että kotona on akka ja ihan perkeleen kiukkuinen. Veikkaisin, että ei ole..
Onhan se toki miehestä mahtavaa kun rekkalastillinen Itä-naapurin ilolintuja sirkuttelee ja lirkuttelee. Takuulla hivelee itsetuntoa. Mutta sitten olen minä.. Viimeisilläni raskaana, käytännössä kahlittu kotiin seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja ulkomuoto on lähempänä valasta kuin naista. Kuka minun itsetuntoa hivelee?!
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Synnytystapa-arvio rv36
Tässä on sujuvasti vierähtänyt yli kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Ei vaan aivot toimi näin helteillä, vaikka aikaa kyllä olis enemmän kuin tarpeeksi! Sairausloma muuttui äitiyslomaksi kesäkuun loppupuolella, mutta eipä tuo mitenkään vaikuttanut mihinkään, loma kuin loma.
Viime viikon keskiviikkona oli odotettu ja pelättykin synnytystapa-arvio ja samalla viimeinen KYS-käynti ennen synnytystä. Oltiin sovittu, että mies lähtee sinne mukaan, lähinnä henkiseksi tueksi, kun mua ahdisti etten tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Meidän yllärinä tehty Tallinnan reissu veti budjetin kuitenkin miinuksen puolelle ja mun piti mennä sinne yksin.
Ensinnäkin, olin taivaissa siitä, että bussissa oli ilmastointi! (Hyvä tuuri ei kuitenkaan yltänyt enää kotimatkalle..) Polilla oli eri lääkäri kuin viimeksi, mikä ei valitettavasti parantanut tilannetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta molemmat näistä nuorehkoista naislääkäreistä oli hyvin tympeitä. En siis tullut toimeen tämänkään koppelon kanssa.
Jälleen kerran käytiin läpi ne syyt miksi olen pelkopolille tullut ja lääkäri selitti tutut jutut kivunlievityksestä ja synnytyksen kulusta ja plaa plaa. Seuraavaksi oli ohjelmassa ultraääni. Vauva oli raivotarjonnassa ja erehdyin kysymään, että mahtuuko se vielä kääntymään. (Kysyin lähinnä siksi, että osaisin paikallistaa vauvan liikkeitä, onko ne potkuja vai myllertääkö muuten vain.) Vastaus oli tyly, mahtuu mutta eipä sillä ole merkitystä. Tämä selvä... Painoarvio oli 2534g mikä on kuulemma ala- ja keskikäyrien välissä. Olisin halunnut kysyä, että kasvaako vauva vielä paljon, mutta enpä uskaltanut..
Sitten sisätutkimukseen.. Minulle on tehty sisätutkimus kolmesti tuo kerta mukaanlukien ja tämä viimeisin oli ehdottomasti epämukavin. Vittumaisin itseasiassa. Tuntui, että lääkäri oli kyynärpäitään myöteen sisälläni ja väkisin tunki ja tunki syvemmälle! Mieleni teki potkaista ja lujaa! Liitoskivut olivat siihen asti olleet kamalat, mutta tuon jälkeen triplasti kamalammat. En meinannut päästä kävellen pois sairaalasta!
Sektiopäivän päättäminen oli lystiä sekin. Siihen kun ei itsellä ei sanavaltaa ei sitten lainkaan. Kyseisiä toimenpiteitä tehdään kahtena päivänä viikossa ja lääkäri ilmoitti, että päivät ovat 19 ja 23.7. Laskettuaika on siis 24.7 ja voitte kuvitella miten kovasti teki mieli älähtää tuon 23pv kohdalla! Sanoin, että 19pv ja vastaus tiuskaistiin: ei siihen itse voi vaikuttaa! Eipä tietenkään..
"Kohteliaasti" lääkäri sitten tiedusteli, että miksi aiempi päivämäärä. Luettelin kaiken paniikkihäiriöstä ja liitoskivuista lähtien aina siihen ahdistukseen, että entä jos vauva lähteekin syntymään omia aikojaan, enkä esim. ehdikään sairaalaan.
Jännäähän tässä on se, että neuvolassa ja joka paikassa on painotettu sitä, että kun äiti voi hyvin niin vauva voi hyvin. No, ei tämän lääkärin mielestä. Minulla ja minun tunteilla, mielipiteillä ym. ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.
ONNEKSI sairaalassa oli vapaa leikkausaika 19.7 niin ei tarvitse viettää loppuraskautta tuhottoman suuren vitutuksen kanssa! Toivon vaan, että kumpikaan tapaamistani naislääkäreistä ei minua leikkaa tai tule edes lähelle leikkaussalia.
Viime viikon keskiviikkona oli odotettu ja pelättykin synnytystapa-arvio ja samalla viimeinen KYS-käynti ennen synnytystä. Oltiin sovittu, että mies lähtee sinne mukaan, lähinnä henkiseksi tueksi, kun mua ahdisti etten tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Meidän yllärinä tehty Tallinnan reissu veti budjetin kuitenkin miinuksen puolelle ja mun piti mennä sinne yksin.
Ensinnäkin, olin taivaissa siitä, että bussissa oli ilmastointi! (Hyvä tuuri ei kuitenkaan yltänyt enää kotimatkalle..) Polilla oli eri lääkäri kuin viimeksi, mikä ei valitettavasti parantanut tilannetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta molemmat näistä nuorehkoista naislääkäreistä oli hyvin tympeitä. En siis tullut toimeen tämänkään koppelon kanssa.
Jälleen kerran käytiin läpi ne syyt miksi olen pelkopolille tullut ja lääkäri selitti tutut jutut kivunlievityksestä ja synnytyksen kulusta ja plaa plaa. Seuraavaksi oli ohjelmassa ultraääni. Vauva oli raivotarjonnassa ja erehdyin kysymään, että mahtuuko se vielä kääntymään. (Kysyin lähinnä siksi, että osaisin paikallistaa vauvan liikkeitä, onko ne potkuja vai myllertääkö muuten vain.) Vastaus oli tyly, mahtuu mutta eipä sillä ole merkitystä. Tämä selvä... Painoarvio oli 2534g mikä on kuulemma ala- ja keskikäyrien välissä. Olisin halunnut kysyä, että kasvaako vauva vielä paljon, mutta enpä uskaltanut..
Sitten sisätutkimukseen.. Minulle on tehty sisätutkimus kolmesti tuo kerta mukaanlukien ja tämä viimeisin oli ehdottomasti epämukavin. Vittumaisin itseasiassa. Tuntui, että lääkäri oli kyynärpäitään myöteen sisälläni ja väkisin tunki ja tunki syvemmälle! Mieleni teki potkaista ja lujaa! Liitoskivut olivat siihen asti olleet kamalat, mutta tuon jälkeen triplasti kamalammat. En meinannut päästä kävellen pois sairaalasta!
Sektiopäivän päättäminen oli lystiä sekin. Siihen kun ei itsellä ei sanavaltaa ei sitten lainkaan. Kyseisiä toimenpiteitä tehdään kahtena päivänä viikossa ja lääkäri ilmoitti, että päivät ovat 19 ja 23.7. Laskettuaika on siis 24.7 ja voitte kuvitella miten kovasti teki mieli älähtää tuon 23pv kohdalla! Sanoin, että 19pv ja vastaus tiuskaistiin: ei siihen itse voi vaikuttaa! Eipä tietenkään..
"Kohteliaasti" lääkäri sitten tiedusteli, että miksi aiempi päivämäärä. Luettelin kaiken paniikkihäiriöstä ja liitoskivuista lähtien aina siihen ahdistukseen, että entä jos vauva lähteekin syntymään omia aikojaan, enkä esim. ehdikään sairaalaan.
Jännäähän tässä on se, että neuvolassa ja joka paikassa on painotettu sitä, että kun äiti voi hyvin niin vauva voi hyvin. No, ei tämän lääkärin mielestä. Minulla ja minun tunteilla, mielipiteillä ym. ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.
ONNEKSI sairaalassa oli vapaa leikkausaika 19.7 niin ei tarvitse viettää loppuraskautta tuhottoman suuren vitutuksen kanssa! Toivon vaan, että kumpikaan tapaamistani naislääkäreistä ei minua leikkaa tai tule edes lähelle leikkaussalia.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Ei mennä naimisiin, ei nyt, ei koskaan..
Avioliitto on aina ollu mulle tärkeä asia. Myös sen jälkeen, kun omat vanhempani erosivat lähes 20 vuoden naimisissa olon jälkeen. Avioliitto merkitsee minulle sitoutumista, rakkautta ja virallisuutta. Haluaisin olla rakastamani miehen kanssa virallisesti yhdessä ja että saman katon alla asuvilla olisi sama sukunimi. En tarvitse tuhansien eurojen sormusta, enkä isoa hääjuhlaa. Nopea visiitti maistraattiin riittäisi ja mieleinen sormuskin löytyi alle sadalla eurolla.
Asiassa on kuitenkin yksi este, eikä mitenkään pieni. Mieheni ei halua naimisiin. Ikinä. Hänen perustelunsa asialle ovat: siinä ole ole mitään järkeä ja olen niin päättänyt. Hieman olisin kyllä kaivannut syvällisempää selitystä..
Olemme keskustelleet/riidelleet asiasta kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran joulukuussa ja viimeisimmän(ja todennäköisesti viimeisen) kerran nyt toissailtana/yönä. Molemmat kerrat päätyivät minun raivoon/itkuun. Se, että mies torjui naimisiinmenon tuntui siltä kuin hän olisi torjunut minut kokonaan. Ja sehän ei tuntunut hyvältä. Minulle tuli sellainen olo, että hän haluaisi pysyä "vapaana" jos vaikka joku parempi sattuisi kohdalle. Onpahan helpompi hypätä jonkun vosun matkaan, kun ei sormus kiristä...
Vitutustani lisäsi se, että mies on elämänsä aikana kihlannut kaksi naista. Mikä minusta teki niin epänaitavan?
Asiassa on kuitenkin yksi este, eikä mitenkään pieni. Mieheni ei halua naimisiin. Ikinä. Hänen perustelunsa asialle ovat: siinä ole ole mitään järkeä ja olen niin päättänyt. Hieman olisin kyllä kaivannut syvällisempää selitystä..
Olemme keskustelleet/riidelleet asiasta kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran joulukuussa ja viimeisimmän(ja todennäköisesti viimeisen) kerran nyt toissailtana/yönä. Molemmat kerrat päätyivät minun raivoon/itkuun. Se, että mies torjui naimisiinmenon tuntui siltä kuin hän olisi torjunut minut kokonaan. Ja sehän ei tuntunut hyvältä. Minulle tuli sellainen olo, että hän haluaisi pysyä "vapaana" jos vaikka joku parempi sattuisi kohdalle. Onpahan helpompi hypätä jonkun vosun matkaan, kun ei sormus kiristä...
Vitutustani lisäsi se, että mies on elämänsä aikana kihlannut kaksi naista. Mikä minusta teki niin epänaitavan?
maanantai 27. toukokuuta 2013
Takaisin siviiliin ja yöllisiä rakkaudentunnustuksia
Viime viikon torstaina päättyi kuuden viikon yksinäisyys, kun mies pääsi pois vankilasta. Sain häneltä aamulla seitsemän aikaan iloisen puhelun: ne päästi mut pois vankilasta! Viimeiseen asti jännitettiin, että tuleeko lisää sakkoja tms. mutta koska mieheni oli vartijoita kohtaan suht mulkku, eivät he takuulla halunneet pitkittää hänen siellä olo aikaansa. :D Luulen jopa, että korkkasivat pullon kuohuvaa kun pääsivät hänestä eroon.
Noniin, kotiin tultiin sitten kaljakaupan kautta mutta ei vielä mitenkään humalassa. Olin koko kuusi viikkoa odottanut seksiä ja sainkin sitä kun mies ehti olla kotona alle kaksi tuntia. Loppuhuipennus kyllä jäi saavuttamatta. Syytän siitä hieman sitä, että odotukset olivat tosi korkealla noin pitkän ajan jälkeen.
Torstai päivä meni miehen höyrytessä ja soitellessa ympäriinsä. Tosin hän sammui jossain kolmen aikoihin, heräsi salkkareille ja syömään ja meni takaisin nukkumaan. Osa kaljoistakin jäi odottamaan seuraavaa päivää. Valitettavasti..
Perjantai käynnistyi kaljanjuonnilla ja sitä paskaa haettiin kaupasta lisää, vaikka teinkin selväksi, miten huono rahatilanne meillä on tähän aikaan kuusta. Ei paljoa haitannut. Olin onnellinen kun mies oli taas kotona, mutta samalla pettynyt että sama meininki jatkui kuin ennen linnaan lähtöäkin.
Alkuillasta yhteinen kaverimme tuli käymään ja mieheni sai päähänsä, että NYT lähdetään Kuopioon. Hänen on PAKKO saada tatuointi tänä iltana. Selvennyksenä sen verran, että Kuopiossa asuu ystäväni joka on tehnyt minulle 3 aivan loistavaa kuvaa <3
Kello oli jo tai vasta kuuden pintaan, joten soittoa Kuopioon, että mikä meininki? Olimme kuulemma tervetulleita, joten eikun menoksi.
Paitsi, että... pojat lähtivät ensin hoitamaan "asioita" ja minä en ollut tervetullut mukaan. Voi sitä vitutuksen määrää.. Heidän lähdettyä heittelin tyhjät kaljatölkit pitkin seiniä ja jäin yli tunniksi odottamaan kaksikkoa.
Automatka Kuopioon oli vittumainen. Olin uskomattoman kiukkuinen siitä, että minut oli jätetty yksin, siitä, että mies oli niin humalassa ja vielä polttanut pilveä. Kaiken kruunasi se, että ne aasit tupakoivat autossa, vaikka tein aivan saatanan selväksi sen, etten halua savustaa itseäni enkä vauvaa! Se ei mennyt perille vielä paluumatkaankaan mennessä. Ei edes(=varsinkaan) omalle miehelleni, vaikka olen nalkuttanut asiasta myös kotona.
Olin kiukkuinen ja minua itketti, mutta en missään nimessä aikonut antaa periksi kyynelille.
Perille päästyä oloni ei varsinaisesti helpottanut. Tosin oli ihanaa nähdä ystävää pitkästä aikaa ja päästä puhumaan mieltä painavista asioista. Mies sen sijaan aiheutti lisää vitutusta ja myötähäpeää jankuttamalla samoja asioita kymmeneen kertaan. Niin raivostuttavaa!!
Olimme kotona puolen yön aikaan ja marssin kiukkuisena suoraan sänkyyn, josko aamulla olisi parempi olo. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mies liimautui minuun kiinni ja teki hyvin selväksi, mitä seuraavaksi olisi ohjelmassa. Kaikesta kiukusta huolimatta, en taistellut vastaan. Ihmettelin lähinnä sitä, miten hän niin humalassa kykeni yhtään mihinkään!
Tasan kerran aikaisemmin olemme harrastaneet seksiä yhtä kauan kuin silloin. Ja silloinkin mies oli nauttinut muutakin kuin alkoholia. Liekö siinä selitys, miksi pikkukaveri jaksoi olla toimintakunnossa? Mies ei kyllä lauennut kertaakaan, mutta minä kolmesti! Loppuajasta paikkoja alkoi kyllä jo särkeä aika ikävästi :(
Meillä on yleensä jäänyt suutelu ja muu koskettelu vähäiseksi, suorastaan olemattomaksi, seksin yhteydessä, joten olin erittäin onnellinen että perjantaina niin ei ollut. Kesken seksin sain kuulla seuraavat kohteliaisuudet: sua on niin kiva panna ja rakastan sua ja haluan panna sua koko loppuikäni.
Teistä voi tuntua miltä tahansa, mutta minusta ne olivat kauneimmat sanat jotka olin ikinä kuullut. <3
Noniin, kotiin tultiin sitten kaljakaupan kautta mutta ei vielä mitenkään humalassa. Olin koko kuusi viikkoa odottanut seksiä ja sainkin sitä kun mies ehti olla kotona alle kaksi tuntia. Loppuhuipennus kyllä jäi saavuttamatta. Syytän siitä hieman sitä, että odotukset olivat tosi korkealla noin pitkän ajan jälkeen.
Torstai päivä meni miehen höyrytessä ja soitellessa ympäriinsä. Tosin hän sammui jossain kolmen aikoihin, heräsi salkkareille ja syömään ja meni takaisin nukkumaan. Osa kaljoistakin jäi odottamaan seuraavaa päivää. Valitettavasti..
Perjantai käynnistyi kaljanjuonnilla ja sitä paskaa haettiin kaupasta lisää, vaikka teinkin selväksi, miten huono rahatilanne meillä on tähän aikaan kuusta. Ei paljoa haitannut. Olin onnellinen kun mies oli taas kotona, mutta samalla pettynyt että sama meininki jatkui kuin ennen linnaan lähtöäkin.
Alkuillasta yhteinen kaverimme tuli käymään ja mieheni sai päähänsä, että NYT lähdetään Kuopioon. Hänen on PAKKO saada tatuointi tänä iltana. Selvennyksenä sen verran, että Kuopiossa asuu ystäväni joka on tehnyt minulle 3 aivan loistavaa kuvaa <3
Kello oli jo tai vasta kuuden pintaan, joten soittoa Kuopioon, että mikä meininki? Olimme kuulemma tervetulleita, joten eikun menoksi.
Paitsi, että... pojat lähtivät ensin hoitamaan "asioita" ja minä en ollut tervetullut mukaan. Voi sitä vitutuksen määrää.. Heidän lähdettyä heittelin tyhjät kaljatölkit pitkin seiniä ja jäin yli tunniksi odottamaan kaksikkoa.
Automatka Kuopioon oli vittumainen. Olin uskomattoman kiukkuinen siitä, että minut oli jätetty yksin, siitä, että mies oli niin humalassa ja vielä polttanut pilveä. Kaiken kruunasi se, että ne aasit tupakoivat autossa, vaikka tein aivan saatanan selväksi sen, etten halua savustaa itseäni enkä vauvaa! Se ei mennyt perille vielä paluumatkaankaan mennessä. Ei edes(=varsinkaan) omalle miehelleni, vaikka olen nalkuttanut asiasta myös kotona.
Olin kiukkuinen ja minua itketti, mutta en missään nimessä aikonut antaa periksi kyynelille.
Perille päästyä oloni ei varsinaisesti helpottanut. Tosin oli ihanaa nähdä ystävää pitkästä aikaa ja päästä puhumaan mieltä painavista asioista. Mies sen sijaan aiheutti lisää vitutusta ja myötähäpeää jankuttamalla samoja asioita kymmeneen kertaan. Niin raivostuttavaa!!
Olimme kotona puolen yön aikaan ja marssin kiukkuisena suoraan sänkyyn, josko aamulla olisi parempi olo. Nukkumisesta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä mies liimautui minuun kiinni ja teki hyvin selväksi, mitä seuraavaksi olisi ohjelmassa. Kaikesta kiukusta huolimatta, en taistellut vastaan. Ihmettelin lähinnä sitä, miten hän niin humalassa kykeni yhtään mihinkään!
Tasan kerran aikaisemmin olemme harrastaneet seksiä yhtä kauan kuin silloin. Ja silloinkin mies oli nauttinut muutakin kuin alkoholia. Liekö siinä selitys, miksi pikkukaveri jaksoi olla toimintakunnossa? Mies ei kyllä lauennut kertaakaan, mutta minä kolmesti! Loppuajasta paikkoja alkoi kyllä jo särkeä aika ikävästi :(
Meillä on yleensä jäänyt suutelu ja muu koskettelu vähäiseksi, suorastaan olemattomaksi, seksin yhteydessä, joten olin erittäin onnellinen että perjantaina niin ei ollut. Kesken seksin sain kuulla seuraavat kohteliaisuudet: sua on niin kiva panna ja rakastan sua ja haluan panna sua koko loppuikäni.
Teistä voi tuntua miltä tahansa, mutta minusta ne olivat kauneimmat sanat jotka olin ikinä kuullut. <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)