Muuttohelvetti

Keskiviikko aamu klo 8.25 ja kirjoitan tätä postausta lattialla. Olen itseasiassa kuluneen viikon aikana tehnyt lattialla muutakin kun vain istunut. Olen tehnyt kaiken: istunut, syönyt, vaihtanut pojalle vaipat, nukkunut.. Syy tähän löytyy parin viikon takaa.

Olemme jo pidemmän aikaa puhuneet muutosta, mutta muutama viikko sitten sain tarpeekseni ja päätin, että se muutto tapahtuu aivan helvetin pian! Minä en enää katsele tämän kylän silikonihuoria enkä sitä, kuinka ne huohottavat mieheni korvaan milloin mitäkin.Saimme sovittua kaksi asuntonäyttöä nopealla aikataululla Päijät-Hämeeseen, joten kamat kasaan ja menoksi.

Ensimmäinen asunto oli niin upea kt-kolmio, että päätimme olla katsomatta toista vaihtoehtoa. Menimme käymään mieheni enon luona Keravalla ja siellä ollessa A soitti asuntoa esitelleelle miehelle, joka kertoi löytäneensä asuntoon toisen vuokralaisen. Paskapuhetta, homma tyssäsi meidän vituillaan oleviin luottotietoihin, mutta olihan se kohteliasta valehdella.
Lähdimme ajelemaan kotia kohti mutta matkalla mies yllätti ja päätti, että menemme sittenkin katsomaan toista asuntoa vielä samana iltana. Kello oli kahdeksan ja yhdeksän välillä kun saavuimme asunnolle. "Näyttö" on sinällään jännä sana kuvaamaan sitä tilannetta, koska asunnossa ei ollut sähköä ja talonmiehen piti esitellä sitä puhelimen valossa. Koska meillä oli vaihtoehdot aivan helvetin vähissä, otimme asunnon. Ja siitäpä alkaakin se helvetillinen osuus..

Saman viikon loppupuolella aloimme viedä asuntoon tavaroitamme, vaikka asunnon avaimet lepäilivät vuokraisännän taskussa. Isännän, jota emme olleet edes nähneet. Ensimmäisen muuttokuorman jälkeen ajattelin, että mikäs siinä, joutaahan täältä viedäkin tavaraa, jäähän tänne ne oleelliset. Muttamutta.. ensimmäisen muuttokuorman jälkeen tuli vielä toinen, kolmas ja neljäs, neljän päivän sisään. Toisessa kuormassa lähti sänky, kolmannessa sohva ja neljännessä toinen sohva ja patjat. Eikä edelleenkään tietoa vuokrasopimuksesta, saati avaimista.

Olemme viikon verran asuneet toisessa makuuhuoneessa ja kalustus on seuraava: tv, tietokone, sitteri, pinnasängyn patja, kaksi peittoa ja kaksi tyynyä. Vaatekertoja meille aikuisille on yksi, pojalle sentään kassillinen. Minulla on vitutus huipussaan. Voitte, tai ette edes voi, kuvitella kuinka uskomattoman vittumaista on nukkua, kun selkään koskee, lonkkiin koskee ja joka perkeleen paikkaan koskee. Jos ei yöllä, niin viimeistään silloin kun yrität nousta ylös! Lattialta ei ponkaista ylös aropupun lailla, kun poika kirkuu evästä nykyisin pari kolme kertaa yössä, tai kun tulee kriisi tippuneesta tutista. Samaan aikaan mies kuorsaa vieressä ja herättyään naureskelee, että kyllä meillä on hyvä elämä! Minulla puolestaan katkeilee päästä verisuonia.

Viimeisinpänä mies on alkanut pakata kuiva-ainekaapin sisältöä. Meillä ei enää syödä edes makaroonia tai kaurapuuroa. En voi tehdä edes kiisseliä, sillä perunajauhot on pakattu. Kaapissa on: mausteet, kahvi ja purkkapussi.

Avaimia tai lopullista hermoromahdusta odotellessa...

Reissun päällä

Tästä on nyt parisen viikkoa kun meille vihdoinkin hankittiin auto. Valitettavasti siitä ei päässyt heti nauttimaan, sillä katsastussetä päätti hylätä sen ensimmäiset kaksi kertaa. Minua vitutti huomattavasti enemmän kuin miestä, siellä katsastusyrityksiin rahat lähtivät minun tililtä ja toinen katsastusyritys oli periaatteella ´kokeillaan kepillä jäätä.´
Mies on onneksi ajoneuvoasentaja ja homma on hallussa edelleen, joten hän teki jarruremontin ja mitäpälieneekään, itse. Auto sai liikennekelpoisuuden kuluvalla viikolla ja sen kunniaksi lähdettiin pienelle reissulle ensimmäistä kertaa koko perheen voimin.

Torstaina aamupäivällä mies ehdotti, että lähdetäänkö sukuloimaan P-Karjalaan, kun on niin tylsää. Mikäpäs siinä, lähdetään vain. Vietimme ensimmäisen yön minun äitini ja sisarusten luona. Pikkuherra nukkui kuin unelma, jopa 8 tuntia putkeen!! (tätä on tapahtunut kotona max. 3 kertaa)
Minusta oli ihana katsoa, miten innoissaan äitini ja siskoni hoitivat poikaa ja touhusivat tämän kanssa. Harmi, ettemme voineet tällä kertaa olla pidempään.

Perjantaiaamuna suuntasimme maaseudun rauhaan. Kävimme minun mummoni luona, joka näki pojan nyt toisen kerran. Sieltä jatkoimme enoni ja tämän vaimon luo. Heidän luonaan kävin viimeksi noin 10 vuotta sitten! Autottomana ei ole kovin helppoa liikkua maasedulle..
80km eteenpäin sijaitsi veljeni ja tämän perheen koti. Olen nähnyt heitä viimeksi kesällä 2012, ennenkun muutin Savoon. Veljelläni on kaksi alle 5vuotiasta lasta, jotka siis tietenkin ovat meidän pojan serkkuja <3 Molemmat lapset olivat kasvaneet aivan valtavasti! Pian 2v. tyttö oli hyvin kiinnostunut vauvasta, mutta eilen 4 vuotta täyttänyttä isoveljeä kiinnosti enemmän tädin tuomat herkut :)

Piipahdimme vielä toisen mummoni luona, ennenkun menimme yöpaikkaamme. Vietimme toisen yömme mieheni äidin luona. Anopin seurana asuu mieheni 3 nuorinta sisarusta, kaksi kissaa, sekä koira. Olen tavannut anopin muutaman kerran ennen tätä, mutta nyt kävin ensimmäisen kerran hänen kotonaan. Talo oli samantyylinen kuin omalla äidillänikin, vanha rintamamiestalo. Pidän niiden tunnelmasta hyvin paljon, anoppilassakin oli ihanaa juoda aamulla pannukahvit ennen kotiin lähtöä.

Kirjoitukseni jää nyt hieman vajaaksi, sillä sitterissä huutaa pieni palohälytin!

Vertailua läpi elämän

Se alkaa jo raskausaikana: kuka lihoo vähiten, kuka oksentaa eniten, kenen vauva aloittaa potkiutumisen ensimmäisenä jne. Sitten vertaillaan synnytystä: lääkkeiden määrää, synnytyksen kestoa ja paheksutaan niitä, jotka saavat lapsensa sektiolla. Varsinkin jos kyseessä on pelkosektio. Kyllähän nyt oman kultamurun teosta aiheutunut kipu pitää sietää, hyhhyh!

Kun sitten on saatu lapsukainen maailmaan, alkaa vielä kiihkeämpi vertailu. (Parhaimmat pisteet saa se mamma, joka pääsee nopeiten bikinikuntoon.) Missä tahdissa oma vauva kehittyy verrattuna muihin.  Pituudesta ja painosta viis, kunhan oma pentu oppii kääntymään, ryömimään konttaamaan, kävelemään ja puhumaan ennen muita.
Vauvan/lapsen vaatteiden ja tavaroiden osalta ei myöskään säästytä vertailulta. Mitä kalliimmat vaunut, turvakaukalo ja vaatteet, sen parempi. Niitä pitää myös muistaa mainostaa muille äideille. Lapsettomat kun eivät välttämättä ymmärrä hienojen merkkien perään.

Henkilökohtaisesti voin todeta, että meille hankittiin vaunut ja turvakaukalo käytettyinä. Vaunujen osalta esitin ennakkoon toiveen, että niissä olisi isot ja leveät pyörät ja niissähän on. Merkki on suht hyvä, mutta vaunut joitakin vuosia vanhempaa mallia. Turvakaukalo saatiin ilmaiseksi tuttavapariskunnalta. Sekään ei ole kovin uusi eikä hieno. Tähän mennessä kaukaloa on käytetty kahdesti: kun kotiuduttiin sairaalasta ja 3 viikkoa myöhemmin kun kävimme äitini luona. Eli hieno kaukalo olisi ollut turha ostos.

Meidän pojan vaatteista osa on ostettu uutena ja osa käytettyinä. Olemme myös saaneet jonkin verran vaatteita mummoilta ja muilta sukulaisilta. Minulle on henk.koht aivan sama, lukeeko bodyn lapussa H&M vai Me&I. Kalliimmat merkit voivat olla kestävämpiä, mutta eipä nuo henkkamaukat ole vielä kahdessa kuukaudessa käsiin hajonneet. Ja toisaalta, vauvanvaatteet jää niin nopeasti pieneksi, että olisi taas turhaa ostaa hienoja ja kalliita vaatteita uutena.

Mutta jatketaanpa vertailua. Se ei suinkaan lopu siihen kun oma kultamurunen on oppinut kävelemään ja puhumaan, ei. Tähän saakka vertailua ovat suorittaneet vanhemmat ja neuvolan työntekijät. Koulussa lapsi alkaa tehdä sitä itse. Edelleen vertaillaan vaatteita, kokeiden ja todistusten numeroita, kännyköitä ja polkupyöriä.

Ja kuten kaikki tietävät, sama helvetti jatkuu aikuisena. Kenellä on suurin palkka, kallein auto ja isoin asunto. Kännikokemuksilla täytyy leveillä myös. Mitä enemmän saa rahaa palamaan illassa, sen parempi. Jos menee muisti, siitä saa plussaa. Paljon plussaa saa, jos päätyy putkaan.

It´s a boy!

Nyt kun aikaa ja motivaatiota kirjoittamiseen löytyy kahden kuukauden tauon jälkeen, niin antaa palaa ;)
Luvassa siis tarina siitä, kuinka saimme pienen pojan.

Perjantaina 19.7 lähdimme avopuolison kanssa taksilla kohti synnytyssairaalaa, joka siis sijaitsee vajaan 100km päässä. Edellisenä iltana äitini ja siskoni olivat tulleet kissavahdiksi. Sektiota edeltävä yö oli kamala. Ensinnäkin, nukuimme miehen kanssa sohvalla ja toisekseen, luuletteko, että nukkumisesta tuli yhtään mitään?! Päässä vain vilisti seuraavan päivän tapahtumat, jotka kyllä teoriassa tiesin, mutta käytäntö oli toinen juttu.

Olimme sairaalassa n. klo 8. Kiirettä ei todellakaan ollut, sillä makoilin jaetussa huoneessa useamman tunnin, ennen kuin mitään tapahtui. Mies ravasi tupakalla ja räpläsi tietokonetta. Tylsyys huipussaan, kummallakin. Hoitajan tuomat tukisukat olivat ihan perseestä. Tietenkin niiden kuuluu olla tiukat, mutta niinkö tiukat, ettei niitä saa edes jalkaan ilman, että olet itse sinisenä?? Toisen perseilyn aiheutti katetrin laitto. Elämäni ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen kerta! Päivän aikana sitä vehjettä sorklasi neljään kertaan viisi henkilöä, ennen kun se oli siellä missä piti! Ja sattui muuten aivan helvetisti!

Kello taisi olla lähemmäs yksi iltapäivällä, kun pääsin leikkaussaliin. Mies jäi huoneeseen siksi aikaa, että minut valmisteltiin. Salissa oli porukkaa aivan tuhottomasti! Kaikki vuoronperään esittelivät itsensä ja toimenkuvansa, mutta vain murto-osa jäi mieleen.

Kolmas perseily oli puudutuksen ja epiduraalikatetrin laitto. Itse neula(t) ei sattuneet, enemmänkin se, miten kovakouraisesti lääkäri paineli nikamia. Sitten alkoi helvetti. Lääkäri tökki neulalla hermoihin ja vuorotellen kävi kuin sähköisku vasempaan ja oikeaan kankkuun. Voi vittu, sitä tunnetta!!

Kun sitten makasin siinä alaosasto puutuneena, mies pyydettiin sisään leikkaussaliin. Juuri parahiksi todistamaan kun oksensin puudutuksen ansiosta. Kyllä hän oli iloinen!

Katselimme mieheni kanssa toisiamme käsikädessä ja lääkäri, kätilö ja pari hoitajaa möyhivät vatsani seudulla. En tietenkään tuntenut kipua, tunsin vain, että jotain siellä tapahtuu. Yhtäkkiä leikkaussalihoitaja kysyy, että saadaanko kohta kirjata syntymäaikaa? Reaktioni oli: mitä? Nytkö jo?! Hetki siitä, kuului pieni mutta voimakas rääkäisy. Kyyneleet tulivat silmiini välittömästi. Oma pieni rakas <3

Mies meni katsomaan poikaa ja kun kätilö oli kapaloinut pienoikaisen, sain minäkin nähdä aikaan saannokseni. Ja itku pääsi taas. Niin äärimmäinen rakkaus, vaikka vasta tapasin tämän pienen ihmeen! Poikamme syntyi klo 14.33,  painoi 3315g ja pituutta oli 50cm.

Tuore isä lähti poikansa kanssa osastolle, kun minun vatsani laitettiin kuntoon ja sen jälkeen lähdin makoilemaan heräämöön. Aika meni nopeasti, mutta silti niin hitaasti. Halusin vain rakkaitteni luo.

Viimein synnytysosaston hoitaja tuli noutamaan minut. Olimme sillä välin saaneet perhehuoneen, joka oli toiseksi paras asia sinä päivänä. En olisi selvinnyt sairaala-ajasta ilman miestäni. Vaipanvaihto jäi hänen tehtäväkseen, enhän minä aluksi päässyt edes sängystä ylös.

Lauantaina iltapäivästä sitten nousin ylös, hoitajan avustuksella. Se oli hyvin kivuliasta. Matkaa vessaan oli parikymmentä metriä, mutta tuntui kilometreiltä. Päästyäni vessaan, silmissä alkoi sumentua, enkä enää kuullutkaan mitään. Istuin wc-pöntöllä ja hoitaja kantoi minulle mehua. Pikku hiljaa alkoivat aistit palautua. Sain myös katetrin pois.

Samana iltana aloin oksennella. Oksensin vettä lukuunottamatta kaiken mitä söin tai join. Ja ei muuten ollut hauskaa, kun ei voinut kirmata vessaan, vaan piti käskyttää miestä, että kiikuttaa sen kaarimaljan minulle ja nopeasti! Myöhemmin selvisi, että oksentelu johtui epiduraalikatetrista.

Vietimme viimeisen yön jaetussa huoneessa, tosin ilman huonetoveria. Yöhoitaja oli ärsyttävä akka. Laukkasi puolen yön aikaan huoneeseen ja totesi, että isän pitää nyt lähteä. Lähteä? Keskellä yötä n. 100km päähän ilman autoa? Ei muuten lähtenyt. Nukuimme samassa sängyssä sen yön ja päätimme, että lähdemme seuraavana päivänä.

Lääkäri tarkisti pojan ja totesi hänen olevan kotiutuskunnossa. Paino oli laskenut tasan sallitun 10%. Oman tarkastukseni ja verikokeiden jälkeen olimme valmiit kotiin. Taksimatka tuntui ikuisuudelta!

Kotona odotti uusi ja ihmeellinen elämä vauvan kanssa <3

Tunnelmat ennen sektiota

Tässä nyt on oltu tasan 39viikkoa raskaana, joista 25-30 vonguttu sektiota ja panikoitu/raivottu/itketty, että saadaanko sitä ja siinä sivussa riidelty miehen kanssa samasta aiheesta. Ylihuomenna on sitten vihdoinkin käsillä se päivä, kun pikkukaveri revitään kohdun lämmöstä tähän kylmään ja julmaan maailmaan. 

Vaikka lapsi on äärimmäisen toivottu ja itsepäisyyttäni sain sen sektion, paniikki vaan yltyy mitä lähemmäksi SE päivä tulee. Ja miksei yltyisi? Se on takuulla tähän astisen elämäni suurin ja onnellisin päivä ja vaikuttaa koko loppuelämään. 

Ei se itse operaatio niinkään jännitä tai pelota, uskoisin saavani lääkärin, joka on tehnyt kyseisiä toimenpiteitä ennenkin. Mieltä vaivaa ylipäänsä se, että ei ole minkäänlaista kokemusta mistään vastaavasta. Enhän minä jessus sentään ole ollut sairaalassa yötä sen jälkeen kun itse synnyin! 

Voimakasta ahdistusta tuottaa myös operaatiosta toipuminen, pysyykö haavat varmasti kiinni, kuinka pian pääsen jalkeille ja säästynkö siltä pelätyltä keuhkoveritulpalta, ja entäs ne kivut sitten?! Vauvaan liittyvät huolet on sitten taas erikseen, onhan toveri varmasti terve, miten on maidontulon laita ja kelpaahan minun maito vauvalle, eihän vauvalle tyrkytetä tuttia tai korviketta sairaalassa?

Koska päästään kotiin ja miten selvitään 24/7 pienen nyytin kanssa? Miten yösyötöt, nostaako mies vauvan minun viereen vai syöttääkö hän pientä pullosta? Tai ensin pitäisi kysyä, herääkö mies yöllä jos tai kun vauva itkee nälkäänsä..

Yksi jännitysmomentti on myös sairaalassa olo miehen osalta. Minä tein selväksi, että yksinäni en siellä makoile! Jos ei saada perhehuonetta, niin sitten keksitään joku muu ratkaisu, jolla mies pysyy sairaalan seinien sisäpuolella saman ajan kuin minä ja vauvakin. Tästä voi tulla päänsärkyä niin minulle kuin hoitajillekin.. Perhehuoneen kohtalo selviää vasta huomenna, kun hoitaja soittaa verikokeen tulokset ja kertoo, mihin aikaan meitä odotetaan sairaalaan.

Karvalapsien osalta tilanne on vihdoinkin hallinnassa, pienoisen juupas-eipäs- leikin jälkeen. Tuleva mummo saapuu vierailulle huomenna ja pitää kodin pystyssä ja lapsukaiset kylläisinä paluuseemme saakka. Tästäkin projektista "meinasi" tulla älytön huuto ja raivo kun tuntui, ettei mikään onnistu mitenkään päin!

Eniten vituttaa kaikki

Huomenna tulee kuluneeksi viikko siitä, kun mieheni lähti leikkimään työmyyrää toiseen kaupunkiin. Tarkemmin sanottuna Suonenjoelle ja mansikkamaalle. Vitutushan alkoi oikeastaan jo siitä. Jättää nyt minut yksin näin lähellä synnytystä liitoskipuineni kaikkineni!!

Älkää huoliko, jatkoa seuraa. Alkuviikosta pellolle saapui hameväkeä Itäisestä naapurista ja mies soittaa illalla hymy korvissa, kuinka Olga oli jo kosinut häntä. Olin oikein, oikein iloinen.

Äsken tuli puhelu, jossa jo naureskeltiin, että oltiin oltu soutelemassa kahden Tatjanan kanssa ja oli tullut pusuja kummallekin poskelle. Jostain syystä minulla alkoi katkeilla verisuonet päässä aika vinhaan tahtiin.. On kuulemma tulossa Facebookiin kuvia. Can´t wait saatana!!!
Ei kuulemma kannata olla mustasukkainen koska "ei ne anna pillua kuitenkaan." Voisin väittää, että sattui HYVIN väärä sanavalinta. Tuosta kun saa sellaisen käsityksen, että yritystä kyllä on!!
Vielä jos tulee puhelua aiheesta niin kysyn, että onko edes maininnut että kotona on akka ja ihan perkeleen kiukkuinen. Veikkaisin, että ei ole..

Onhan se toki miehestä mahtavaa kun rekkalastillinen Itä-naapurin ilolintuja sirkuttelee ja lirkuttelee. Takuulla hivelee itsetuntoa. Mutta sitten olen minä.. Viimeisilläni raskaana, käytännössä kahlittu kotiin seuraavaksi puoleksi vuodeksi ja ulkomuoto on lähempänä valasta kuin naista. Kuka minun itsetuntoa hivelee?!

Synnytystapa-arvio rv36

Tässä on sujuvasti vierähtänyt yli kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Ei vaan aivot toimi näin helteillä, vaikka aikaa kyllä olis enemmän kuin tarpeeksi! Sairausloma muuttui äitiyslomaksi kesäkuun loppupuolella, mutta eipä tuo mitenkään vaikuttanut mihinkään, loma kuin loma.

Viime viikon keskiviikkona oli odotettu ja pelättykin synnytystapa-arvio ja samalla viimeinen KYS-käynti ennen synnytystä. Oltiin sovittu, että mies lähtee sinne mukaan, lähinnä henkiseksi tueksi, kun mua ahdisti etten tiennyt tarkalleen mitä odottaa. Meidän yllärinä tehty Tallinnan reissu veti budjetin kuitenkin miinuksen puolelle ja mun piti mennä sinne yksin.

Ensinnäkin, olin taivaissa siitä, että bussissa oli ilmastointi! (Hyvä tuuri ei kuitenkaan yltänyt enää kotimatkalle..) Polilla oli eri lääkäri kuin viimeksi, mikä ei valitettavasti parantanut tilannetta. En tiedä mistä se johtuu, mutta molemmat näistä nuorehkoista naislääkäreistä oli hyvin tympeitä. En siis tullut toimeen tämänkään koppelon kanssa.

Jälleen kerran käytiin läpi ne syyt miksi olen pelkopolille tullut ja lääkäri selitti tutut jutut kivunlievityksestä ja synnytyksen kulusta ja plaa plaa. Seuraavaksi oli ohjelmassa ultraääni. Vauva oli raivotarjonnassa ja erehdyin kysymään, että mahtuuko se vielä kääntymään. (Kysyin lähinnä siksi, että osaisin paikallistaa vauvan liikkeitä, onko ne potkuja vai myllertääkö muuten vain.) Vastaus oli tyly, mahtuu mutta eipä sillä ole merkitystä. Tämä selvä... Painoarvio oli 2534g mikä on kuulemma ala- ja keskikäyrien välissä. Olisin halunnut kysyä, että kasvaako vauva vielä paljon, mutta enpä uskaltanut..

Sitten sisätutkimukseen.. Minulle on tehty sisätutkimus kolmesti tuo kerta mukaanlukien ja tämä viimeisin oli ehdottomasti epämukavin. Vittumaisin itseasiassa. Tuntui, että lääkäri oli kyynärpäitään myöteen sisälläni ja väkisin tunki ja tunki syvemmälle! Mieleni teki potkaista ja lujaa! Liitoskivut olivat siihen asti olleet kamalat, mutta tuon jälkeen triplasti kamalammat. En meinannut päästä kävellen pois sairaalasta!

Sektiopäivän päättäminen oli lystiä sekin. Siihen kun ei itsellä ei sanavaltaa ei sitten lainkaan. Kyseisiä toimenpiteitä tehdään kahtena päivänä viikossa ja lääkäri ilmoitti, että päivät ovat 19 ja 23.7. Laskettuaika on siis 24.7 ja voitte kuvitella miten kovasti teki mieli älähtää tuon 23pv kohdalla! Sanoin, että 19pv ja vastaus tiuskaistiin: ei siihen itse voi vaikuttaa! Eipä tietenkään..
"Kohteliaasti" lääkäri sitten tiedusteli, että miksi aiempi päivämäärä. Luettelin kaiken paniikkihäiriöstä ja liitoskivuista lähtien aina siihen ahdistukseen, että entä jos vauva lähteekin syntymään omia aikojaan, enkä esim. ehdikään sairaalaan.

Jännäähän tässä on se, että neuvolassa ja joka paikassa on painotettu sitä, että kun äiti voi hyvin niin vauva voi hyvin. No, ei tämän lääkärin mielestä. Minulla ja minun tunteilla, mielipiteillä ym. ei ollut minkään valtakunnan merkitystä.

ONNEKSI sairaalassa oli vapaa leikkausaika 19.7 niin ei tarvitse viettää loppuraskautta tuhottoman suuren vitutuksen kanssa! Toivon vaan, että kumpikaan tapaamistani naislääkäreistä ei minua leikkaa tai tule edes lähelle leikkaussalia.